”Vakuutan, että minä presidentin toimessani” – Uuden presidentin virkaanastujaisista menneisiin vuosikymmeniin

Presidentti P. E. Svinhufvud astumassa virkaansa Eduskuntatalossa maaliskuussa 1931. Puhemiehistön aitiossa väistyvä presidentti Lauri Kristian Relander pitämässä puhetta. Kutsuvierasjoukko seuraa seremoniaa Eduskuntatalon lehtereiltä. Kuva: Hugo Sundström, Museovirasto. Kuva yllä: J. K. Paasikiven virkaanastujaiset maaliskuussa 1946. Väinö Aleksi Kannisto, Helsingin kaupunginmuseo.

Eduskuntatalo on toiminut vallanvaihdon näyttämönä 1930-luvulta lähtien. Kuva: Pekka Kyytinen, 1950–1959, Museovirasto.

”Vilpittömästi ja uskollisesti” – presidentin juhlallinen vakuutus eduskunnalle

Suomi saa tänään eli 1. päivä maaliskuuta 2024 kolmannentoista presidenttinsä, kun Alexander Stubb (s. 1968) antaa eduskunnalle juhlallisen vakuutuksensa. Vallanvaihtoseremonian tapahtumapaikkana on Mannerheimintien varrella sijaitseva Eduskuntatalo Helsingissä.

Juhlallisuudet alkavat rakennuksen paraatiportaikon edustalta, kun väistyvä tasavallan presidentti Sauli Niinistö (s. 1948) ja hänen seuraajansa Stubb saapuvat Eduskuntatalolle Presidentinlinnasta. Niinistö tarkastaa kunniakomppanian viimeisen kerran tasavallan presidenttinä, jonka jälkeen presidentit siirtyvät sisälle eduskunnan täysistuntoon. Siellä Niinistö pitää jäähyväispuheensa.

Valta vaihtuu, kun Alexander Stubb antaa Suomen perustuslaissa säädetyn juhlallisen vakuutuksen. Vakuutuksessa uusi presidentti lausuu: ”vakuutan, että minä presidentin toimessani vilpittömästi ja uskollisesti noudatan tasavallan valtiosääntöä ja lakeja sekä kaikin voimin edistän Suomen kansan edistystä”. Sen jälkeen Stubb pitää vielä oman puheensa eduskunnalle.

Eduskuntatalosta poistuessaan Stubb tarkistaa kunniakomppanian ensimmäistä kertaa tasavallan presidenttinä. Seremonian jälkeen presidentit palaavat Presidentinlinnaan Kauppatorin varrelle, jossa he yhdessä puolisoidensa kanssa tervehtivät yleisöä Linnan parvekkeelta. Linnaan on kutsuttu diplomaattikuntaa, valtioneuvosto, ylimpien valtioelinten edustajat sekä korkeimmat virkamiehet.

Keräsin tähän postaukseen kuvia menneiden vuosien presidenttien virkaanastujaisista. Niiden myötä toivotan uudelle presidentille viisautta ja malttia toimia vastuullisessa tehtävässään.

Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg antamassa juhlallisen vakuutuksensa eduskunnalle 1919. Eduskunta valitsi Ståhlbergin virkaansa heinäkuussa 1919. Kuva: Museovirasto.

Järjestyksessä toinen presidentti Lauri Kristian Relander puhumassa eduskunnalle virkaanastujaisissaan maaliskuussa 1925. Eduskunta kokoontui ensimmäisinä vuosikymmeninä Heimolan talossa Helsingin keskustassa. Kuva: Museovirasto.

Suomen ensimmäiset presidentit antoivat juhlallisen vakuutuksensa Heimolan talossa, nykyisen Yliopistonkadun ja Vuorikadun kulmassa. Tornillinen rakennus purettiin vuonna 1969. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Maan kolmas presidentti P. E. Svinhufvud astumassa autoon Presidentinlinnan pihalla maaliskuussa 1931. Presidentti oli matkalla omiin virkaanastujaisiinsa. Kuva: Pietiläinen, Museovirasto.

Paluumatkalla. Presidentti Svinhufvud ja hänen puolisonsa Ellen Svinhufvud palaamassa virkaanastujaistilaisuudesta Presidentinlinnaan, joka toimi pitkään presidenttien virka-asuntona. Kuva: Pietinen, Museovirasto.

Suomen neljäs presidentti Kyösti Kallio (kolmas vasemmmalta) vastaanottamassa diplomaattikuntaa Presidentinlinnassa virkaanastujaistensa yhteydessä. Kallio kuoli dramaattisesti Helsingin juna-asemalla pian sen jälkeen, kun oli ilmoittanut erostaan joulukuussa 1940. Kuva: Pietinen, 1937, Museovirasto.

Sota- ja poikkeusaikojen presidentti. Risto Ryti astui virkaansa viidentenä presidenttinä joulukuussa 1940 Kyösti Kallion eroilmoituksen jälkeen. Ryti valittiin presidentiksi uudelleen vuonna 1943. Kuva: Hugo Sundström, Museovirasto.

Marsalkka C. G. E. Mannerheim (etualalla) saapumassa Risto Rytin virkaanastujaisiin joulukuussa 1940. Mannerheimista itsestään tuli presidentti elokuussa 1944, kun sotaa käyvä Suomi alkoi irtaantua liittolaisuudestaan natsi-Saksan kanssa ja Ryti erosi virastaan. Kuva: Hugo Sundström, 1940, Museovirasto.

Presidentti J. K. Paasikiven virkaanastujaiset maaliskuussa 1946. Ikääntynyt Mannerheim oli eronnut virastaan, ja Paasikivi hoiti presidentin tehtävää eduskunnan päätöksellä seuraaviin vaaleihin asti. Hän voitti vuoden 1950 presidentinvaalit. Kuva: Väinö Aleksi Kannisto, Helsingin kaupunginmuseo.

Kymmenen vuotta myöhemmin tilanne oli taas muuttunut. Vuoden 1956 vaaleissa presidentiksi valittiin Urho Kekkonen (keskellä). Paasikivi (edessä oikealla) joutui siirtymään syrjään. Kuva: UA Saarinen, Museovirasto.

SDP:n ehdokas, diplomaatinrouva Brita Kekkosen isä ja eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm (vasemmalla) hävisi Urho Kekkoselle (oikealla) vuoden 1956 presidentinvaalien kolmannella kierroksella. Paasikivi (keskellä) oli tippunut kisasta jo aikaisemmin. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Urho Kekkonen toimi Suomen tasavallan presidenttinä vuodesta 1956 vuoden 1982 alkuun asti. Hän oli myös suurlähettiläs Taneli Kekkosen isä ja Brita Kekkosen appiukko. Kuva: Kuvasiskot, 1975 (yksityiskohta), Museovirasto.

Urho Kekkosta seurannut presidentti Mauno Koivisto (keskellä) puhumassa eduskunnalle. Hänen seuraajansa Martti Ahtisaari (oikealla) ja eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen (vasemmalla) kuuntelevat. Kuva: Markku Niskanen, Museovirasto.

Suomen kymmenes tasavallan presidentti Martti Ahtisaari ja hänen edeltäjänsä Mauno Koivisto Eduskuntatalon edustalla Ahtisaaren virkaanastujaisissa maaliskuussa 1994. Kuva: Markku Kankainen, Museovirasto.

Tarja Halonen on toistaiseksi ainoa nainen presidentin virassa. Virkaanastujaisissaan Halonen pukeutui muotisuunnittelija Ilona Pellin asuun. Kuvat: Tarja Halonen tyttärensä Anna Halosen kanssa, Seppo Konstig, 1999, Museovirasto/ Tarja Halosen virkaanastujaispuku, Suomen kansallismuseo.

Myös Alexander Stubb saa kannettavakseen Suomen Valkoisen Ruusun suurristin. Suurristi ketjuineen on Suomen korkein kunniamerkki. Tasavallan presidentti toimii ritarikunnan suurmestarina. Kuvan suurristi on kuulunut Urho Kekkoselle. Kuvat: Suomen kansallismuseo.

Kirja-arvio: Muistojeni kynttilöitä: Vanhaa Eurooppaa palatseista pommisuojiin

Borgström, Sylvia: Muistojeni kynttilöitä: Vanhaa Eurooppaa palatseista pommisuojiin. Toim. Diana E. Kaley. Suom. Osmo Pekonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2023. 349 s. ISBN 978-951-858492-9.

Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Sylvia Borgström kuvattuna 1900-luvun alkupuolella. Kuva: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

”Elämä vaatii – vai Toivoko se on? – että uuden sukupolven odotetaan kestävän ja saavan aikaan suurempia kuin mitä menneet polvet ovat tehneet tai jättäneet tekemättä. Mutta ihmiset ovat kuin kukkien terälehtiä, jotka lakastuvat ja – harvoja valittuja lukuun ottamatta – muututtuaan tomuksi vaipuvat unholaan.”

”Tulla muistetuksi on kaikkein paras lahja.”

Sylvia Borgström-McDougall (1870-1962)

Nyt sytytämme kynttilän

Sylvia Borgström (avioliitossa McDougall, 1870-1962) oli suomalais-brittiläinen kosmopoliitti, perijätär ja kirjailija. Borgström julkaisi salanimellä Paul Waineman lukuisia englanninkielisiä romaaneja ja yhden Suomeen sijoittuneen matkakertomuksen (1908). Hän myös laati vuonna 1944 julkaistun muistelmateoksensa Let’s Light the Candles, josta otettiin heti ilmestymisensä jälkeen kolme painosta. Teos kuvaa Borgströmin lapsuutta, nuoruutta ja aikuisikää, taustanaan koko Eurooppa Suomesta Englantiin ja Venäjältä Välimeren maisemiin.

Muistelmat syntyivät sota-aikana: toinen maailmansota oli edelleen käynnissä ja kirjoittaja oli paennut Etelä-Englannin pommituksia Skotlantiin. Borgströmin kotitila, Kentin kreivikunnassa sijaitseva maaseutukartano Provender House oli tilapäisesti otettu brittiarmeijan käyttöön.

Borgströmin muistelmateoksesta on viimein julkaistu – miltei 80 vuotta ilmestymisensä jälkeen – suomennettu ja toimitettu laitos Muistojeni kynttilöitä: Vanhaa Eurooppaa palatseista pommisuojiin. Teoksen on suomentanut professori Osmo Pekonen (1960-2022), jonka viimeiseksi käännöstyöksi keväällä 2023 julkaistu kirja jäi. Pekonen laati teokseen myös prologin, joka avaa Sylvia Borgströmin elämänvaiheita, lapsuutta Suomessa sekä yhteyksiä 1900-luvun alkupuolen eurooppalaiseen eliitin elämänmenoon ja aikakauden merkkihenkilöihin.

Muistelmat on toimittanut Sylvia Borgströmin Suomessa asuva tyttärentytär Diana E. Kaley (s. 1943). Teos on varustettu runsailla alaviitteillä, jotka avaavat tekstissä käsiteltyjen henkilöiden ja paikkojen taustoja ja antavat tarpeellista lisätietoa koko aikakauden kontekstista. Kaley on kirjoittanut kirjan loppuun myös epilogin, jossa hän paljastaa, mitä muistelmien henkilöille – pääasiassa Sylvia Bergströmille ja hänen kolmelle tyttärelleen – tapahtui kirjan julkaisun jälkeen.

Kirjan kynttilät eli muistot sijoittuvat 1800-luvun loppupuolelle ja 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille. Ajanjaksoja on usein kuvattu termeillä viktoriaaninen ja edvardiaaninen aikakausi Britanniaa hallinneiden kuningatar Viktorian (hallitsi 1837-1901) ja kuningas Edvard VII:n (hallitsi 1901-1910) mukaan. 1900-luvun alkua kutsutaan toisinaan myös nimellä belle époque, ”kaunis aikakausi”, joka päättyi ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1914. Sylvia Borgströmin muistelmat – hänen sytyttämänsä muistojen kynttilät – kertovat juuri tuosta kadonneesta ajasta.

Borgströmin kauppahuoneen perijätär

Sylvia Marguerite Adelaide Borgström syntyi Helsingissä marraskuussa 1870. Hänen perhetaustansa oli monikulttuurinen. Isänsä puolelta hän kuului suomalaiseen Borgströmin kauppiassukuun. Isoisä Henrik Borgström (1799-1883) oli menestynyt helsinkiläiskauppias ja liikemies, joka keräsi itselleen mittavan omaisuuden. Isoäitinsä, kokkolalaisen Carolina Kjemmerin (1807-1885) kautta Sylvia Borgström oli sukua monille pohjanmaalaisille porvaris- ja säätyläisperheille.

Sylvia Borgströmin isä Carl Emil (1838-1876) oli isänsä tavoin liikemies. Hän avioitui vuonna 1869 skotlantilaisen Constance Caroline Patersonin (1849-1915) kanssa. Äitinsä puolelta Sylvia Borgströmillä on tiivit suhteet Britanniaan. Lapsena Sylvia oppi puhumaan ja kirjoittamaan sujuvasti englantia, ranskaa ja ruotsia. Suomea hän ei koskaan osannut, mikä selittää ainakin osin muistelmien romantisoidut käsitykset Suomesta ja suomalaisista. Osasyy saattoi olla myös kummisetä Zacharias Topeliuksen (1818-1898) kansallisromanttisissa kirjoituksissa.

(Kuvaavaa on, että Sylvia Borgströmille selvisi vasta aikuisena, että Helsingin suomenkielinen nimi on Helsinki. Hänelle kaupunki oli aina ollut Helsingfors. Helsinki-nimisen paikkakunnan hän oli mielessään sijoittanut Tanskaan.)

Sylvia Borgströmilla oli kaksoissisko Constance Caroline, Léonie (1870-1951), josta tuli avioliiton solmimisen myötä Aminoff-sukuinen paronitar. Tytöt saivat myöhemmin kaksi nuorempaa sisarusta – veli Henrik Emil Herbertin (1873-1907) ja pikkusisko Emmeline Alicen eli Alinen (1876-1960). Kaikkein läheisin Sylvia Borgströmille oli muistelmien perusteella kuitenkin kaksoissisko Léonie Aminoff, josta Sylvian tavoin tuli myös kirjailija.

Äiti Constance Borgström kasvatti lapsensa ilman puolisonsa tukea, sillä isä Carl Emil menehtyi äkillisesti kaksoistyttäriensä ollessa vasta viiden vuoden ikäisiä. Perhe asettautui isän kuoleman jälkeen Englantiin Provenderin kartanoon, mutta palasi kesäisin Helsingin Tullisaaressa sijainneeseen Turholman puuhuvilayhteisöön. Toinen suvun kiintopiste oli Borgströmien kaupunkikoti Helsingin Mariankadulla.

Varhaislapsuudessaan ennen isän kuolemaa pieni Sylvia oli asunut Jusupoffin (tai Jusupovin) huvilassa Kaivopuistossa (rakennus on sittemmin purettu ja nyt sen tilalla sijaitsee Britannian suurlähettilään vaaleanpunainen virka-asunto).

”Talo [Mariankadulla] oli kaupungin ensimmäisiä kivitaloja, ja sen valmistuminen lienee ollut melkoinen sensaatio vanhan Helsingin matalien puutalojen keskellä. [–] Noudatettiin italialaista tapaa, jonka mukaan koko suku asuu saman katon alla. Kun isäni toi Helsinkiin nuorikon Englannista, hän sai talon kolmannen kerroksen. [–] Talon kaikki huoneet olivat avaria ja korkeita, ja niissä oli komea tammiparketti, joka edelleen on moitteettomassa kunnossa – tai oikeastaan entistä ehompi, onhan siinä nyt yhden vuosisadan patina.”

Turholman puuhuvila Helsingin Laajasalossa. Kuistin edessä oikealla Constance Borgström lapsineen. Päärakennus tuhoutui tulipalossa vuonna 1958. Kuva: Daniel Nyblin, Helsingin kaupunginmuseo (yksityiskohta).

Mariankatu 7, jossa Borgströmin suku asui talvikaudella. Myös viereinen rakennus oli suvun hallussa. Kuva: Matti Karjanoja, 1978, Helsingin kaupunginmuseo (yksityiskohta).

Varhaislapsuutensa Sylvia Borgström vietti venäläisen ruhtinattaren rakennuttamassa Jusupoffin huvilassa Kaivopuistossa. Huvila purettiin 1900-luvun alkupuolella. Kuva: Frans Oskar Liewendal, 1866, Helsingin taidemuseo (yksityiskohta).

”Kaksi suomalaista ruusunnuppua” – Sylvia Borgström Euroopan seurapiireissä

Borgströmin kaksoissiskokset Sylvia ja Léonie liikkuivat Euroopan seurapiireissä ja tapasivat monia aikakauden merkkihenkilöitä. Kirjassa kuvataan esimerkiksi Pietarin Talvipalatsin keisarillisia tanssiaisia ja 1800-luvun lopun sesonkia, johon myös Sylvia Borgström otti osaa: ”Pietarissa heittäydyin talvikauden huvitusten pyörteisiin. Kävin tanssiaisissa, oopperassa ja baletissa ja tein troikalla rekiretkiä saariin, joissa mustalaiset lauloivat meille.”

Tutuksi tuli myös Britannian vallanperijä, kuningatar Viktorian vanhin poika Albert Edward, myöhemmin kuninkaana Edvard VII (1841-1910), jonka kanssa Sylvia Borgström teki ensimmäisen kerran tuttavuutta Homburgin kylpyläkaupungissa Saksassa. Silloinen Walesin prinssi vietti mukavaa elämää Euroopan kaupungeissa, nautti kauniista naisseurasta ja runsaista pöydänantimista.

Prinssin puoliso, alkujaan Tanskan prinsessa Aleksandra (1844-1925) teki Sylvia Borgströmiin erityisen vaikutuksen: ”Kuningatar Aleksandran kauneus oli niin ylivoimaisen sädehtivä, että kaikki muut naiset jäivät hänen varjoonsa – aivan niin kuin hänen kantamansa Koh-i-Noor voitti loistossaan kaikki muut timantit.” (Lue lisää kuningatar Aleksandran sisaresta, Venäjän keisarinna Maria Fjodorovnasta täällä ja täällä).

Borgströmin siskokset oli kutsuttu Edvard VII:n kruunajaisiin kesäkuussa 1902, mutta seremonia siirtyi elokuulle kuninkaan sairastuttua äkillisesti umpilisäkkeentulehdukseen. Kruunajaiset järjestettiin pienimuotoisemmin saman vuoden elokuussa. Juuri ennen aiottuja kruunajaisia Sylvia Borgström sisarineen esiteltiin Englannin hovissa eli Buckinghamin palatsissa. Kirjan kuvaus tilanteesta kaikkine käänteineen on hauska. Sylvia Borgström potkaisi kengän jalastaan ja joutui sitten linkuttamaan eteenpäin lattialta noukittu kenkä hameenhelmoihin kätkettynä.

Kohtaaminen kuninkaallisen perheen jäsenen kanssa oli monille merkittävä hetki, mistä kerrottiin jälkeenpäin – myös muistelmissa. Aina keskustelun taso korkea-arvoisen henkilön kanssa ei kuitenkaan ollut päätähuimaava. Esimerkiksi Edvard VII:n vanhimmalle tyttärelle, Kuninkaalliselle Prinsessalle (’Princess Royal’) ja Fifen herttuattarelle Louiselle (1867-1931) Borgströmin sisarusten esittely oli aivan erityinen hetki: hän tapasi ensimmäisen kerran suomalaisia.

”Meidät esiteltiin Hänen Kuninkaalliselle Korkeudelleen prinsessa Louiselle. Se oli unohtumaton kuninkaallinen vastaanotto! Lady Grosvenorin esitellessä meitä prinsessa kääntyi hänen puoleensa ja huudahti: ’Kuinka mielenkiintoista! En ole ikinä aikaisemmin tavannut ketään suomalaista, mutta paronitar Aminoff ja hänen sisarensahan näyttävät aivan samanlaisilta kuin mekin’. Prinsessa Louise arvattavasti oli otaksunut Suomen asukkaiden olevan lappalaisten näköisiä. Meidän olisi siis kai pitänyt olla sonnustautuneita porontaljoihin ja pidellä talikynttilöitä.”

Edvard VII (vas.) tutustui Sylvia Borgströmiin saksalaisessa kylpyläkaupungissa. Edvardin puoliso, kuningatar Aleksandra (oik.) oli Borgströmille kauneuden ruumiillistuma. Hallitsijaparin tytär Louise (keskellä) hämmästyi tavatessaan Sylvia Borgströmin ja hänen kaksoissisarensa. Kuvat: Wikipedia.

Koska ulkoasu merkitsi kaikkea ajan aristokratian seuraelämässä, puvut ja pukeutuminen saavat myös Sylvia Borgströmin muistelmissa paljon tilaa. Vuosisadan vaiheen pukeutumistyyli oli runsas: paljon pitsiä, valkoista väriä ja valtavia strutsinsulilla koristeltuja hattuja. Naisten puvuissa ihannesiluetti myötäili s-kirjainta, joka saatiin aikaiseksi korsetilla, vaatteiden laskoksilla ja pukujen leikkauksilla. Hameenhelma oli pitkä ja muoti suosi korkeaa kaulusta myös naisilla. Puvuissa oli paljon koristeellisia yksityiskohtia, kuten nappeja, nauhoja ja erilaisia kirjailuja.

1900-luvun alkupuolen tyylistä on käytetty nimeä art nouveau tai Suomessa jugend, joka näkyi pukeutumisen ohella myös ajan arkkitehtuurissa, taiteessa ja muotoilussa. Vaikutteita haettiin menneisyydestä, erityisesti keskiajasta, orgaanisista luonnonmuodoista ja käsityöläisperinteistä. Runsas ornamentiikka oli usein epäsymmetristä ja muodot kaarevia.

1900-luvun alkupuolen pukeutumistyyliä esittelevästä muotikuvasta voi huomata aikakauden ihannesiluetin eli s-kirjaimen. Kuva: Wellcome Images.

”Naisten hatut muuttuivat kukkakedoiksi; ne olivat kuin kottikärryjä, jotka oli lastattu kaikella mahdollisella ruusuista paratiisilinnun sulkiin. Kaikki kelpasi, kunhan vain hatun kantaja saatiin näyttämään uhkealta. Daamit hankkivat uusia pukuja niin kuin kesäkuussa poimitaan mansikoita.”

1900-luvun alun helsinkiläismuotia Itäisen Heikinkadun (nyk. Mannerheimintie) ja Pohjoisesplanadin kulmassa. Taustalla kulkevat tavalliset kansannaiset ovat pukeutuneet arkisemmin. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Sylvia Borgström seurasi aikansa muotia ja kirjoitti siitä myös muistelmissaan. Kuva: Kirjan kuvitusta.

Ruiskukkia ja sinisilmiä – Avioliitto ja perhe-elämä

Sylvia Borgströmilla oli nuoruudessaan lukuisia ihailijoita ja monia viattomia pikkuromansseja. Avioliiton Borgström solmi englantilaisen upseerin Herbert McDougallin (1879-1967) kanssa vuonna 1906. Päätös avioitumisesta tehtiin hyvin nopeasti: pari tapasi joulun aikaan kutsuilla, parisen viikkoa myöhemmin McDougall kosi ja sitä muutaman viikon kuluttua pari karkasi yhdessä. Kirjan mukaan Borgström ihastui puolisossaan sinisiin silmiin, ratsastustaitoon ja tietoon tämän eksoottisesta syntymäpaikasta Madgaskarista (”Aika erikoinen yhdistelmä!”).

Sinisten silmien lumo ei kuitenkaan kestänyt eikä puoliso ollut uskollinen: ”Kaiketi siellä [Ranskassa] hän viehättyi enkeleistä, ei tosin siivekkäistä enkeleistä, vaan sellaisista, joilla on hameet”. Avioliitto päättyi eroon vuonna 1929.

”Jätän kertomatta, missä kirkossa meidät vihittiin. En halua jälkeläisteni vaeltavan sinne päivittelemään, että tässä kirkossa esiäiti Sylvia 1900-luvulla vihittiin, kun hän oli karannut nuoren ja reippaan ratsuväkiupseerin kanssa.”

McDougallit saivat avioliittonsa aikana neljä lasta. Esikoinen, muistelmissa nimettömäksi jäänyt poikavauva syntyi vuosi avioliiton solmimisesta ja kuoli pian sen jälkeen. Tapahtunut oli tuoreelle äidille järkytys: ”Kuljin pitkään kuin sumuun eksynyt. Sitten löysin elämän polkuni uudelleen.” Sylvia Borgström matkusti Suomeen toipumaan. Hänen sisarensa Léonie Aminoff oli yhdessä puolisonsa Maximilian Aminoffin (1853-1917) kanssa ostanut Turussa sijaitsevan Brinkhallin kartanon.

Myöhemmin syntyneet kolme tytärtä kasvoivat kaikki aikuisiksi. Tyttäristä vanhin, Nadine McDougall (1908-2000) solmi avioliiton Romanov-sukuisen ruhtinas Andrein (1897-1981) kanssa, joka oli Venäjän keisari Aleksanteri III:n tyttärenpoika ja viimeisen keisarin Nikolai II:n sisarenpoika. Andrein lapsuudenperheen oli onnistunut paeta Venäjältä vallankumousten jälkeen, mutta hänen serkkunsa – viimeisen keisariperheen viisi lasta – murhattiin kesällä 1918. Ruhtinaspari sai yhden tyttären, Olga Romanoffin (s. 1950), joka on Provenderin kartanon nykyinen omistaja.

Keskimmäinen tytär Pamela McDougall (1910-1967) avioitui George Milles-Laden, myöh. Sondesin jaarlin kanssa. Muistojeni kynttilöitä on omistettu Pamelan toisen maailmansodan aikana syntyneelle pojalle Henry Milles-Ladelle (1940-1996), josta tuli Sondesin viimeinen jaarli.

Nuorin Flora-tytär (1918-2008) oli luonteeltaan keksijätyyppi. Hän avioitui amerikkalaisen John Baile Kackleyn kanssa, mutta liitto päättyi pian eroon. Muistojeni kynttilöitä -kirjan toimittaja Diana E. Kaley on Flora McDougall-Kaleyn ainoa tytär. Diana Kaley asuu nykyisin Helsingissä ja pitää yllä Borgströmin perheen perintöä.

Sylvia Borgström-McDougall itse kuoli 91-vuotiaana tammikuussa 1962. Hänet on haudattu Provenderin kartanon lähikirkkomaalle. Suomessa Sylvia Borgström kävi viimeisen kerran vuonna 1951 kaksoissisarensa Léonie Aminoffin hautajaisissa.

Sylvia Borgströmin kolme tytärtä Flora (vas.), Pamela (kesk.) ja Nadine (oik.) McDougall. Oikealla ruhtinas Andrei Romanov, joka solmi avioliiton Sylvia Borgströmin vanhimman tyttären Nadine McDougallin kanssa. Kuvat: Kirjan kuvitusta/ Wikipedia.

Venäjän viimeinen keisari Nikolai II oli ruhtinas Andrei Romanovin eno. Viimeisen keisariperheen lapset olivat hänen serkkujaan. Keisarillinen perhe murhattiin vuonna 1918, mutta Andrein lapsuudenperheen onnistui paeta Venäjältä vuonna 1919. Kuva: Wikipedia.

Muistojen kynttilät palavat loppuun

Muistojeni kynttilöitä edustaa muistelmakirjallisuutta genren klassisessa merkityksessä. Varttunut muistelija palaa takaisin lapsuuteensa, nuoruuteensa ja aikuiselämänsä vaiheisiin. Lähtökohtana on suhteuttaa kokemaansa muistelijan elämän nykyhetkeen – Sylvia Borgströmin tapauksessa toisen maailmansodan aikaan. Muistoissa on siksi hyvin tarinallinen sävy: ihmisten vuorosanat ja keskustelut on tallennettu sanatarkasti, samalla kun kirjoittaja paljastaa puolihuomaamatta oman sivistyneisyytensä, nokkeluutensa ja laajan suhdeverkostonsa.

Muistelmatyyppiin kuuluukin muistaa mainita nimeltä kaikki tärkeimmät tapaamansa ihmiset. Kirjassa vilahtelevat niin seurapiirirouva Aurora Karamzin, tuleva Suomen presidentti C. G. E. Mannerheim (ja hänen tyttärensä), psykoanalyysin isähahmo Sigmund Freud kuin paavi Pius X (joka toimi paavina vuosina 1903-1914).

Teoksen tyyli on vanhahtava, mutta viehättävällä tavalla. Sylvia Borgström on kertojana ja muistelijana väliin nostalginen, väliin hyvin romantisoiva ja pateettinen. Hän osaa olla myös humoristinen ja ajoittain pisteliäskin – juuri tämä puoli nostaa kirjan kiinnostavuutta nykylukijan silmissä. Borgström esimerkiksi kuvaa eräiden tanssiaisten emännän eleganssia osuvasti: ”Pomarin herttuatar oli niin yltä päältä jalokivien peitossa, että ihmettelin, mahtoiko hänellä olla timanttisormukset varpaissaankin.” Parvekkeelta väkijoukkoa tervehtinyttä Italian fasistijohtajaa Benito Mussolinia Borgström vertasi käkikelloon.

Teoksen alaotsikko Vanhaa Eurooppaa palatseista pommisuojiin kuvaa kirjan sisältöä hyvin, vaikka pommisuoja luokin vääränlaisen mielikuvan Sylvia Borgströmin sodanaikaisista olosuhteista. Hän vietti suuren osan sotavuosista varsin mukavasti kaukana Skotlannissa eikä esimerkiksi keskellä Lontoon pommituksia.

”Vanha Eurooppa” sen sijaan on teoksessa koko ajan läsnä. Borgström ei ollut syntyperältään aatelinen, mutta kuului aikansa etuoikeutettuun yläluokkaan, jolle oli arkipäivää omistaa kartanoita ja komeita kaupunkitaloja ja olla palveluskunnan palveltavana. Asema ja etuoikeudet olivat Borgströmille itsestäänselvyys, samoin suuren palveluskunnan olemassaolo.

Muistelmista käy hyvin ilmi, kuinka eliitin elämä oli 1900-luvun alussa liikkuvaista ja erittäin kansainvälistä – maasta siirryttiin toiseen (palvelijat hoitivat käytännön asiat kuten painavat matkatavarat) ja kaikki nähtävyydet olivat laiva- tai junamatkan päässä. Borgströmitkin viettivät talvikauden Nizzassa. Kesällä matkustettiin Suomeen tai Provenderin kartanoon Englantiin. Ranskan kielellä saattoi kommunikoida tarvittavien ihmisten kanssa eikä raha ollut ongelma – ainakaan niin kauan kuin sitä oli.

Muistelmien miljöinä toimivat maaseutukartanot ja kesähuvilat sekä Euroopan suuret metropolit kuten Lontoo, Pariisi ja Rooma. Voisin kuvitella, että monet Downton Abbey -sarjan ystävät nauttivat kirjasta. Itse olen pitänyt sarjaa imelänä ja sen hahmoja karrikatyyreinä, mutta interiöörit ja puvustus ovat aina olleet taitavasti rakennettuja. Pienellä vaivalla Sylvia Borgströmin voi kuvitella käyskentelemään Downton Abbeyn sukukartanon vehreissä puistoissa ja istumaan Granthamin jaarlin päivällispöytään.

Muistojeni kynttilöitä on pikantti lisä suomenkieliseen muistelukirjallisuuteen. Se tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa avaimenreijästä elämäntapaan, joka oli harvojen etuoikeus. Kuvaukset 1800-luvun lopun Helsingistä ja kesäisestä huvilaelämästä ovat ihanan nostalgisia ja yleinen sävy on elämänmyönteinen. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle kirja tarjoaa tunnelmallisia tuokiokuvia, vaikka kerrottuun kannattaa suhtautua varauksella. Välillä teksti on selvästi enemmän kaunokirjallisuutta kuin muistoja (näiden välinen raja on tietysti määrittelykysymys, mutta en mene tässä nyt siihen).

Näiden kynttilöiden valossa viihtyy talvi-iltana.

Sylvia Borgström kuvaa kirjassa lapsuutensa rekiajelua lumisessa Helsingissä. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

”Ajatukset ovat muistin tuulispäitä, ja nyt sai tuulenpuuska kynttiläni lepattamaan. Ehkäpä minun ei olisi pitänyt sytyttää kynttilöitä näin avoimesti sellaisen pyhäkön eteen, jonka vain minä voin nähdä – muistin pyhäkön. Rakastan kuitenkin muistin kätkettyä temppeliä, ja kynttiläni jatkavat urhoollisesti palamistaan. Ehkä jokunen kyynelkin valahtaa niiden äärellä, mutta lopulta hymy voittaa. Minulla on elämänusko, ja on vieläkin: elämä on ihmeellinen, ja niin on myös mielikuvituksen salattu elämä, jossa ruusujen terälehdet eivät koskaan varise, rakkaus ei milloinkaan viilene eikä aurinko ikinä lakkaa paistamasta.”

PS. Osuin muuten marraskuussa 2023 sattumalta Helsingin Akateemiseen Kirjakauppaan samalla, kun Diana E. Kaley oli kertomassa toimittamastaan isoäitinsä muistelmateoksesta. Oli hauska kuunnella keskustelua, varsinkin kun olin lukenut kirjan jo edellisenä kesänä.

Hyvää joulua kaikille!

On taas aika vetäytyä joululomalle ja rauhoittua joulunviettoon. Toivotankin täten oikein rauhallista joulua kaikille blogin lukijoille!

Joululahjana tarjoan juhlaan sopivan menovinkin: mikäli satutte liikkumaan Helsingissä vuoden lopulla, kannattaa vierailla Tamminiemen museossa, jossa esillä on jouluinen kattaus 1970-luvun tyyliin. Presidentti Urho Kekkosen suku vietti joulut Tamminiemessä, ja juuri nyt museossa muistellaan presidentin ja hänen perheensä joulunviettotapoja.

Joulukattaus on esillä loppiaiseen eli 7.1.2024 saakka. Tamminiemen aukioloajat ovat talvikaudella suppeat, joten kannattaa tarkistaa etukäteen, onko museo varmasti auki. Lisätietoja löytyy täältä.

Hyvää joulua!

Vasemmalla Brita Kekkosen puvun kankaan yksityiskohta, oikean kuvan hattu on säilynyt kokoelmassa. Kuvat: Anna Niiranen/ yksityiskokoelma.

Bling bling! Brita Kekkosen strasseilla koristeltu iltalaukku on myös osa pukukokoelmaa. Kuva: Anna Niiranen.

Naisten asialla -tutkimushankkeen kotisivut on nyt julkaistu!

Uusi hanke, uudet kotisivut

Elokuussa käynnistynyt monivuotinen tutkimushankkeemme Naisten asialla: Yhteiskunnan muutos ja feminismi suomalaisissa naistenlehdissä 1960–1970-luvuilla on saanut kotisivut! Upouusille sivuille pääset tästä.

Nyt lanseerattujen kotisivujen kautta esittelemme tutkimustamme, kerromme uusimmista kuulumisista ja julkaisemme aiheeseen liittyviä blogitekstejä (ensimmäisen postauksen voi lukea täällä). Luvassa on siis monenlaista hyvää!

Hanketta rahoittaa Helsingin Sanomain Säätiö (2023–2025). Tutkimus toteutetaan Jyväskylän yliopiston musiikin, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen laitoksella. Kirjoitin rahoituksesta aikaisemmin täällä. Säätiön rahoituspäätöksestä voi lukea lisää täällä ja yliopiston tiedotteen hankkeesta täällä.

Hanketta johtaa dosentti Arja Turunen ja minä toimin tutkijatohtorina. Mukana tutkimustiimissä ovat myös dosentti Heidi Kurvinen sekä tutkimusavustajat.

Anna-lehti on yksi tutkimuksessa käsiteltävistä naistenlehdistä. Kuva: Anna-lehden kansi, 1965.

Luvassa uutta tietoa suomalaisista naistenlehdistä

Tutkimme Naisten asialla -hankkeessa, miten suomalaisissa naistenlehdissä käsiteltiin naisten asemaa 1960–1970-luvuilla ja millainen suhde lehdillä oli aikakauden feminismiin ja sen tavoitteisiin. Tutkimuksen tarkoituksena on problematisoida naistenlehden käsite ja feminismin aaltoja koskeva teoria, tarkastella kriittisesti naistenlehtiä yhteiskunnallisen keskustelun areenana ja tuottaa uusi käsitys suomalaisista naistenlehdistä yhteiskunnallisina toimijoina.

Keskitymme erityisesti niihin teemoihin, joita niin sanottu toisen aallon eli 1960–1970-lukujen feministinen liike nosti esiin: vaatimuslistalla oli abortin laillistaminen, lasten päivähoidon järjestäminen, naisten aseman parantaminen työelämässä ja perhevapaiden pidentäminen. Lisäksi feministit kritisoivat yhteiskunnan patriarkaalisia rakenteita. Iskulauseeksi muodostui:  “Henkilökohtainen on poliittista!”

Suomalaisilla naistenlehdillä on perinteisesti ollut vahva yhteiskunnallinen ote. Esimerkiksi 1900-luvun alkupuolella naistenlehdet olivat tärkeä kanava naisliikkeen tavoitteiden ajamisessa. Kaupalliset naistenlehdet, kuten vuonna 1922 perustettu Kotiliesi edistivät porvarillisen naisliikkeen tavoitteita. Työväen naisliikkeen tavoitteita tuotiin julkiseen keskusteluun samoihin aikoihin ilmestymisensä aloittaneen Toverittaren kautta.

Naisten asialla -hankkeessa tutkimme, miten naistenlehdet ovat osallistuneet naisten aseman ja roolin määrittelyyn 1960–1970-luvuilla. Tarkastelemme, miten naistenlehdet määrittelivät naisten yhteiskunnallisen roolin ja millainen suhde naistenlehdillä oli feministiseen liikkeeseen ja sen eri aaltoihin ja suuntauksiin. Millaisia eroja tai yhtäläisyyksiä eri naistenlehtityyppejä edustavien lehtien välillä oli?

Pysy siis kuulolla ja tutustu uusiin kotisivuihin! Ja onpa meillä Facebook-sivukin – sitäkin kannattaa seurata!

Neppareita, nappeja ja näyttelijämuistoja – arkistomatkan kohokohtia

Brita Kekkosen tyttärentytär Minerva Ciccarese poseeraa isoäitinsä ompelemassa asussa Urho Kekkosen arkiston pihalla. Puku on ollut Brita Kekkosen päällä Linnan juhlissa. Kuva: Anna Niiranen.

Silitystä ja höyrytystä arkistossa

Viime viikolla kokoonnuimme pitkästä aikaa taas Urho Kekkosen arkistoon Orimattilaan. Kävin tuttuun tapaan läpi diplomaatinrouva Brita Kekkosen (1927-2013) vaatekokoelman asuja ja kuvasin vaatteita mallinuken päällä. (Aikaisemmista arkistomatkoista voi lukea täällä, täällä, täällä ja täällä.)

Työni arkistossa on hyvin fyysistä ja aikaavievää: pukujen silittämistä ja höyryttämistä, mallinuken pukemista ja riisumista sekä valokuvien ottamista. Tärkeimpiä työvälineitä ovat vaatehöyrytin, silitysrauta ja nuppineulat. Istumaan ei juuri ehdi: muutaman päivän sisällä pitää saada aikaan paljon.

Pukuja kuvatessa on tärkeää tutkia vaatteet tarkasti ja yrittää huomioida kaikki pienetkin yksityiskohdat: puuttuvat napit, hapettuneet vetoketjut, tahrat ja mahdolliset reiät kankaissa. Tarkastuksen tarkoituksena on havaita kaikki kokoelmaa mahdollisesti uhkaavat tekijät ja turvata siten esineiden säilyminen. Toivottavaa kuitenkin olisi, että tekstiilikonservaattori kävisi jossakin vaiheessa läpi vaatekokoelman kaikki asut. Siihen oma ammattitaitoni ei riitä.

Tämän värikkään fuksianpunaisen ruusukepaidan rakenteeseen kuuluu monta piiloon jäävää nepparia. Kuva: Anna Niiranen.

Vaatekappaleiden käsittely ja tutkiminen on hyvin kokonaisvaltaista. Puvun rakenteen ymmärtää yleensä vasta, kun sen on silittänyt ja pukenut mallinuken päälle. Osassa asuista on esimerkiksi tarkasti mietityt napitus- ja nepparijärjestelmät ja hakasia, joilla vaate saadaan istuvaksi ja toisaalta puettua tyköistuvakin asu päälle ongelmitta (ks. kuva yllä).

Moniin hihattomiin asuihin on ommeltu olkapäille pienenpienet neppareilla varustetut lenkit. Niiden avulla rintaliivien olkaimet on saanut kiinnitettyä niin, etteivät ne vilku tai valu näkyville puvun alta. Kokonaisuus on ollut samalla huolella harkittu ja käytännöllinen.

Kaikki tällaiset pienetkin yksityiskohdat auttavat minua tunnistamaan ja ajoittamaan asut. Hyvä uutinen on, että isolle osalle vaatteista on jo löytynyt suunnittelijatiedot. Osan kaavapussi on säilynyt kokoelmassa, osan jäljille olen päässyt Internetin eri sivustojen kautta.

Seuraavaksi minun olisi kuitenkin päästävä tutkimaan in situ Ranskan kansalliskirjastoon Voguen kaavalehtiä, joista Brita Kekkonen tilasi käyttämänsä kaavat. Näitä lehtiä ei valitettavasti saa Suomesta. Vasta 1970-luvun numeroita voi tilata Varastokirjaston kautta, mutta vuosikerrat eivät ole säilyneet täydellisinä. Lehdet ovat aikanaan olleet kovassa käytössä helsinkiläisessä käsityökoulussa. On ollut harmillista huomata, että sivuja on revitty irti ja kokonaisia numeroita puuttuu.

Brita Kekkosen käyttämät kaavat julkaistiin Vogue Patterns -lehdissä. Kuva: Anna Niiranen

Urho Kekkosen arkisto eli Hovilan tila sijaitsee Orimattilassa. Kuva: Anna Niiranen.

Arkiston portaille kokoontuneina ovat Brita Kekkosen tytär ja Vallan fasadit -tutkimusprojektin pääinformantti Tea Kekkonen (pahvisen UKK:n vieressä), tyttärentytär Minerva Ciccarese (eturivissä vasemmalla), Sylvi Kekkosen sisarentytär Eeva-Liisa Haimelin (keskellä) sekä Kymenlaakson museotoimenjohtaja Terhi Pietiläinen (eturivissä oikealla). Takana UKK-arkiston työntekijät Tapio Enberg ja Pekka Lähteenkorva. Kuva: Anna Niiranen.

Tuulahdus teatterimaailmasta

Mukana arkistossa oli tällä kertaa aivan erityinen vieras, nimittäin Sylvi Kekkosen (1900-1974, o.s. Uino) sisarentytär ja Taneli Kekkosen serkku, näyttelijä Eeva-Liisa Haimelin (s. 1943). Hän oli arkistossa ensimmäistä kertaa. Haimelin on Sylvi Kekkosen nuorimman sisaren Aira-Eeva Haimelinin kolmesta lapsesta nuorin ja ainoa tytär.

Kirkkoherra Edvard Uinon (1863-1916) ja tämän puolison Emilia Stenbergin (1868-1948) perheen lapsikatraaseen kuuluivat Sylvi Kekkosen ja Aira-Eeva Haimelinin ohella myös tyttäret Toini, Martha, Elin ja Taina sekä perheen ainoa poika Uuno. Vauvana kuollutta Marthaa lukuun ottamatta kaikki Uinojen lapset varttuivat aikuisiksi.

Ammatiltaan Eeva-Liisa Haimelin on näyttelijä. Hän on tehnyt pitkän uran Helsingin kaupunginteatterissa ja on esiintynyt myös monissa televisio- ja elokuvarooleissa. Haimelinin voi nähdä esimerkiksi Aki Kaurismäen elokuvan Mies vailla menneisyyttä alkupuolella. Hän näyttelee tarinassa sairaanhoitajaa.

Oli todella kiinnostavaa kuulla Eeva-Liisa Haimelinin kokemuksia ja muistoja teatterimaailmasta. Olen sattumalta kuunnellut hiljattain Helsingin Sanomien teatteri- ja televisiokriitikko Jukka Kajavan (1943-2005) uuden elämäkerran Kajava: Pelätty, parjattu, palvottu (2023). Paljastui, että Haimelin oli näytellyt Kajavan ohjauksessa Gilgamesh-eepoksen (1975) näytelmäversiossa Helsingin kaupunginteatterissa.

Kiinnostavaa on myös, että Eeva-Liisa Haimelin on esittänyt kuuluisaa tätiään Helsingin kaupunginteatterin näytelmässä Sylvi ja Anita. Kirjailija Panu Rajalan näytelmä sai ensi-iltansa vuonna 2012. Teatterikappale kuvaa Sylvi Kekkosen ja diplomaatinrouva Anita Hallaman (1925-2008) suhdetta presidentti Urho Kekkoseen ja myös toisiinsa. Anita Hallaman roolissa nähtiin Heidi Herala ja Urho Kekkosta näytteli Ville Sormunen. Ohjauksesta vastasi Kari Rentola. (Kuuntele näytelmän tekijöiden yhteishaastattelu täällä.)

Urho Kekkosella ja Anita Hallamalla oli pitkä suhde, joka alkoi Kekkosten Jugoslavian-matkalla 1960-luvun alkupuolella. Sylvi Kekkonen tiesi miehensä ja Hallaman suhteesta, mutta naisten välit säilyivät kaikesta huolimatta hyvinä. Vaikka presidentin ja diplomaatinrouvan suhteesta juoruttiinkin yleisesti, Hallama julkisti asian virallisesti vasta kirjassaan Sydämen kieltä sydämelle (2001).

Erityisen kiinnostavaa on, että Haimelin käytti näytelmässä Sylvi Kekkosen autenttisia asuja, jotka oli perinyt tätinsä kuoleman jälkeen. Haimelin on pukeutunut myös itsenäisyyspäivän vastaanotolla Presidentinlinnassa Sylvi Kekkoselle kuuluneeseen juhla-asuun. Puvun kaula-aukkoon ja hihoihin tehtiin kaupunginteatterin puvustamossa pieniä muutoksia.

Vallan fasadit -tutkimuksen aikana on selvinnyt, että Sylvi Kekkosen vaatteita on säilynyt, mutta ne ovat siellä täällä eri yksityiskokoelmissa. Asuja ei toistaiseksi ole tutkittu eikä niiden tarkka lukumäärä ole tiedossa.

Helsingin kaupunginteatterin näytelmä Sylvi ja Anita kuvasi Sylvi Kekkosen (Eeva-Liisa Haimelin, vasemmalla) ja Anita Hallaman (Heidi Herala, oikealla) välisiä suhteita ja jännitteitä. Kuva: Helsingin kaupunginteatteri.

Onnea, onnea, onnea vaan!

Juhlimme arkistossa myös tutkimukseni pääinformantin, Brita Kekkosen tyttären Tea Kekkosen syntymäpäiviä. Hän täytti elokuussa kuusikymmentä vuotta. Brita ja Taneli Kekkosen kuopus syntyi Helsingissä elokuussa 1963.

Päivänsankarille tarjottiin täytekakkua, jonka pohjan hankkeen satelliittijäsen, Kymenlaakson museotoimenjohtaja Terhi Pietiläinen leipoi ja toi tullessaan arkistoon Kotkasta. Kakku täytettiin ja koristeltiin ennen illallista. Kakku oli hyvää ja sitä riitti myös arkistoon ex tempore tulleille tutkijavieraillekin.

Paljon onnea Tea vielä kerran tätäkin kautta! Auguri!

Juhlimme arkistossa myös Tea Kekkosen syntymäpäiviä. Ruokasalin kalusto on peräisin Kekkosten Kampinkadun (nyk. Urho Kekkosen katu) asunnosta. Kuva: Anna Niiranen.

Myös Osmo-koira oli menossa mukana. Kuva: Anna Niiranen.

Lue lisää

Harju, Hannu. 2023. Kajava: Pelätty, parjattu, palvottu. Helsinki: Siltala.

Mattsson, Anne. 2000. Sylvi Kekkosen elämäkerta. Helsinki: Art House.

Talvitie, Liisa. 2020. Heidi Herala: Teatteria koko elämä. Helsinki: Tammi.

Kaija Aarikka – Vihreää kultaa ja kaunista arkea

Kaija Aarikka vuonna 1975. Kaulassaan hänellä on yksi Aarikan klassikkotuotteista, tasakokoisista puuhelmistä koottu kaulanauha. Kuva: Seppo Konstig, Museovirasto.

”Taiteilija Kaija Aarikan tärkein raaka-aine on vihreä kulta. Vihreästä kullasta muotoutuvat hänen käsissään niin salaattikulhot, kyntteliköt, lelut kuin korutkin.”

— Helsingin Sanomat 3.2.1979

Syksyn näyttelytapaus Taidehallissa

Kaija Aarikka (1929-2014) oli menestynyt suomalainen muotoilija, liikenainen ja designbrändi Aarikan perustaja. Kaija Aarikka on juuri nyt myös erittäin ajankohtainen henkilö, sillä Helsingin Taidehallissa on syyskuussa 2023 avautunut hänen elämäntyötään laajasti esittelevä näyttely Kaija Aarikka. Näyttely on avoinna tammikuun 2024 alkupuolelle asti.

Taidehallin näyttely on tehty yhteistyössä Kaija Aarikan perikunnan kanssa. Sen on kuratoinut Taidehallin oma näyttelypäällikkö Eeva Holkeri. Näyttelyarkkitehtuurista vastaa Vuoden nuori muotoilija -tunnustuksella palkittu Hanna Anonen. Kokonaisuudelta on siis lupa odottaa paljon.

Monessa suomalaiskodissa on myös esillä ikioma jokapäiväinen Kaija Aarikka -näyttely. Lukemattomilla suomalaisilla on kotonaan tai päivittäin päällään jotakin Aarikan suunnittelemaa. Esimerkiksi omassa nuoruudessani äidinkielen opettajien epäviralliseen univormuun kuuluivat Aarikan värjätystä puusta valmistetut korvakorut. Kirpputoreilla taas törmää toistuvasti lasisarjaan Heiniä kainalossa. Kirkkaasta lasista tehty sarja syntyi Kaija Aarikan kokeilujen pohjalta Humppilan lasitehtaalla.

Aarikka-yritys ja Kaija Aarikka ovat läsnä arjessa ja juhlassa, mutta mitä tiedämme Aarikasta suunnittelijana, ihmisenä ja yrityksensä perustajana – siitä ohessa lisää.

(Lukuohjeena viittaan tekstissä Kaija Aarikkaan ihmisenä Aarikkana, ja erotuksena kirjoitan Aarikka-yrityksestä kursiivia käyttäen.)

Kaija Aarikka perusti nimeään kantavan yrityksen Aarikan vuonna 1954. Yrityksen tuotteet ja yleisilme olivat moderneja, mikä näkyi myös yrityksen logossa. Kuvat: Aarikka.

Hämäläisen kartanon kuopus Kaija Aarikka

Kaija Helena Aarikka syntyi Somerolla Hämeessä helmikuussa 1929. Hän oli yhdeksänlapsisen perheen nuorimmainen – kaksikymmentä vuotta nuorempi kuin vanhin sisarensa. Tulevan designerin tausta oli vahvasti talonpoikainen ja uskonnollinen. Työn eetoksen, ahkeruuden ja periksiantamattomuuden ihannointi sekä herännäisyys leimasivat nuoren Kaija Aarikan sukutaustaa ja lapsuuden henkistä maisemaa.

Kaija Aarikan syntyessä kevättalvella 1929 Aarikat omistivat Jurvalan kartanon, joka oli hankittu perheen omistukseen vain muutama vuosi ennen kuopuksen syntymää. Kotiympäristö, suuri suku ja tiiviit perhesuhteet antoivat turvaa ja loivat perustan myöhemmälle yritteliäisyydelle. Toisaalta lapsuutta varjostivat sota-aika ja raskaat menetykset. Kaija Aarikan veli Aimo kaatui talvisodassa ja toinen veli Kauko haavoittui vaikeasti. Kolmas veljistä, Jouko Aarikka kuoli 1950-luvulla, mikä oli erityisen kova paikka nuorelle Kaija Aarikalle.

Lapsena tuleva muotoilija leikki kivillä ja puupalikoilla. Aina kun sai käsiinsä paperia, hän piirsi ja suunnitteli. Kaija Aarikka totesi myöhemmin: ”Tajusin, että ihan tavallisestakin ihmisestä voi tulla taiteilija, jos hänellä on taidon lisäksi ’se jokin’: palava into luovuuteen ja itsensä ilmaisuun.” Perheessä ei liiemmin harrastettu taiteita, mutta kuopuksen taideteollisesta koulutuksesta ja myöhemmästä menestyksestä oltiin ylpeitä. Sukua myös rekrytoitiin myöhemmin Aarikan palvelukseen.

Kaija Aarikan lapsuudenkoti Jurvalan kartano Somerolla kuvattuna 1930-ja 1940-luvun taitteessa. Kuva: Kustannusosakeyhtiö Kiven kokoelma, Museovirasto.

Aarikan perustajahahmot, Kaija Aarikka yhdessä puolisonsa Erkki Ruokosen kanssa. Kuva: Wikipedia.

Tulevaan puolisoonsa Erkki Ruokoseen (1929-2009) Kaija Aarikka tutustui jo kouluaikana. Pari seurusteli pitkään ja avioitui vuonna 1954. Pitkä liitto kesti yrityksen perustamisen ja kiireiset vuodet, kolmen tyttären – Sariannan (s. 1955), Pauliinan (s. 1959) ja Meliinan (s. 1968) – syntymät, lama- ja laskukaudet, puolison alkoholismin ja myös Kaija Aarikan omat terveyshuolet. Näistä teemoista puhuttiin avoimesti toimittaja Salme Sauren kirjoittamassa elämäkerrassa Aarikka: Oman maan mansikka (2003).

Tyttäristä Pauliina Aarikka on jatkanut äitinsä viitoittamalla tiellä. Hänkin suunnitteli pitkään tuotteita Aarikalle. Keskimmäisen tyttären mielenkiinto kohdistui designiin jo varhain. Etelä-Suomen Sanomat kertoi vuonna 1965, kuinka ”pikkuinen Pauliina-tyttönen, jota eivät vielä kouluhuolet paina, piirtää innokkaasti koruja”. Pauliina Aarikan haastettelun syksyltä 2023 voi kuunnella täällä.

Tyttäret myivät vanhempiensa perustaman yrityksen vuonna 2017 raisiolaiselle Martinex Oy:lle.

”Se alkoi napista”

Aarikan yritystarina alkoi Aarikan ja Ruokosen avioliiton solmimisen kanssa samoihin aikoihin 1950-luvun alkupuolella. Kaija Aarikka oli opiskellut Ateneumissa eli taideteollisessa oppilaitoksessa tekstiililinjalla. Koulussa opettivat monet suomalaisen muotoilun suuret nimet, kuten Tapio Wirkkala, Timo Sarpaneva ja Maija Isola (Isolasta lue lisää täällä).

Kurssitovereissakin oli monta nimeä, jotka jättivät pysyvän kädenjälkensä suomalaisen muotoilun historiaan. Esimerkiksi ikätoveri, Marimekosta lähtölaukauksen uralleen saanut Vuokko Eskolin-Nurmesniemi (s. 1930) opiskeli samaan aikaan Ateneumissa (lue Nurmesniemestä lisää täällä). Kaija Aarikka suunnitteli hänkin hetken aikaa kangaskuoseja Marimekolle, mutta ei kokenut tekstiiliä itselleen omimmaksi materiaaliksi. Puoliso Erkki Ruokonen kävi Ateneumin iltalinjalla metallinpakotusopinnot.

Aarikan alku oli kirjaimellisesti nappikauppaa: Kaija Aarikka suunnitteli puunapit ompelemaansa villakangaspukuun. Napit herättivät paljon kiinnostusta ja tilauksia alkoi tulvia. Aarikka toimi ensin pariskunta Aarikka-Ruokosen vuokra-asunnon nurkassa. Kaija Aarikka oli alkuajat yrityksen ainoa suunnittelija ja aviomies Erkki Ruokonen huolehti käytännön töistä ja taloudesta. Korut valmistettiin alihankkijoilla.

Kokonaisilmeeseen kuuluivat modernit fontit ja harkitut tuotepakkaukset. Tyyli oli yhtenäinen ja linjakas. Parasta oli, että Aarikan tunnisti heti Aarikaksi.

Aarikan myymälän näyteikkuna Helsingin Fredrikinkadulla. Kuva: Eeva Rista, 1970, Helsingin kaupunginmuseo.

”Puu on kaunista”

Kaija Aarikka ura perustamansa yrityksen taiteellisena johtajana ja suunnittelijana oli pitkä ja monipuolinen. Hän suunnitteli korvakoruja, rintaneuloja, sormuksia, kaulakoruja, kynttilänjalkoja, leluja, pelejä, peltipurkkeja sekä muita koriste-esineitä ja sisustuselementtejä, kuten ikkunamobileja sekä seinä- ja oviverhoja. Aarikka valmisti myös tekstiilejä, kuten huopia ja hetken aikaa miesten ja naisten vaatteita.

Oman yrityksensä ohella Kaija Aarikka loi tuotteita myös muille toimijoille, kuten painokankaita Tampellalle ja lasiesineitä Humppilalle.

Helsingin Sanomille antamassaan 50-vuotishaastattelussa helmikuussa 1979 Kaija Aarikka kertoi, kuinka hänelle uran aikana oli ollut tärkeintä vihreä kulta eli puu. ”Minut löytää usein puusepänverstaasta”. Hän muisteli, kuinka lapsuudessa Väinö-isä oli tehnyt hänelle keinuhevosen, joka sittemmin kulkeutui edelleen seuraaville sukupolville. ”Lapset arvostavat sellaisia esineitä. Niissä on muistoja, menneisyyttä, tarinoita.”

Aarikassa on käytetty paljon etenkin koivua, jota varten Kaija Aarikka kehitteli tarkoin varjellun ja edelleen käytössä olevan värjäysmenetelmän. Kuuluisat napit ja myös osa koruista valmistettiin ensimmäisinä vuosina käsityönä harvinaisemmista puulaaduista, kuten teakista, tammesta, padoukista, eebenpuusta, pähkinäpuusta ja myös katajasta. Kotimaisesta koivusta tuli kuitenkin lopulta yrityksen päämateriaali. Puu oli Aarikan mukaan elävä, kevyt ja koristeellinen.

”Mikä tahansa puu ei soveltunut helmien materiaaliksi. Mieluiten käytämme Pohjois-Suomessa kasvanutta, tiheäsyistä koivua. Visakoivu ei käy lainkaan [–] monen erehdyksen jälkeen alkoi näkyä onnistumisen merkkejä, ja viimein tulin täysin sinuiksi koivun ja kehittelemäni värjäystekniikan kanssa. Jälki oli tasaista, pysyvää, hyvää.”

Hopea oli Kaija Aarikalle inspiroiva materiaali. Hän suunnitteli näyttäviä hopeakoruja. Kuva: Aarikka.

Aarikka käytti koruissaan myös arvokkaampia materiaaleja, etupäässä hopeaa. Kaija Aarikka oli silti sitä mieltä, että ”koru ei saa olla näyte varallisuudesta. Korun tehtävänä on pukea kantajaansa, tuoda esille hänen parhaat puolensa.” Koru oli ”mielikuvituksen tuote, veistos pienoismuodossa”.

Aarikka suosi muutenkin suuria yksinkertaisia muotoja, vaikka tiesi, että suomalaisnaisilta vaadittiin totuttelua yrityksen moderniin muotokieleen. Realistisesti hän totesi: ”iso sormushan piilottaa mukavasti rumatkin kädet”.

Omissa koruissaan Aarikka yhdisti veistoksellisuuden leikkimielisyyteen, kuten kuvasi haastattelussa vuonna 1966: ”yksi muistuttaa pienoislinnaa, toinen peikonperuukkia.” Tuotteiden nimissä oli samanlaista leikittelyä kuin aikalaisyrityksellä Marimekolla. Korut ja kynttilänjalat saivat sellaisia nimiä kuten Hilirimpsis, Pompeli, Tarinari, Paksut posket ja Pikkiriikkinen. Ihastusta herättivät myös tuotenimet Ruustinnan iltapuhde, Patruunan pöytävalo ja Prinsessan iltatuikku.

Aarikka alkoi 1960-luvun lopulla valmistaa puuleluja, joita vietiin paljon myös ulkomaille. 1970-luvulla vienti suuntautui pääasiassa Yhdysvaltoihin ja Keski-Euroopan maihin. Viennin osuus yrityksen liikevaihdosta oli vajaa kolmannes. Opettavaiset lelut saivat myös paljon jäljittelijöitä. Kopiointi on imartelun korkein muoto, kuten joskus sanotaan.

Aarikan tuotteiden saama vastaanotto oli alusta alkaen positiivista. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti vuonna 1957, kuinka Kaija Aarikan korut sopivat ”suomalaiseen tyyppiin, ympäristöön ja pukeutumistyyliin”. Aarikan esineissä toistui usein pyöreä muoto, jonka ympärille kompositio rakentui. Yksi Aarikan klassikkotuotteista, Pässi (1973) on sekin pyöreä ja koottu pyöreistä puuhelmistä (kuuntele Pässin syntyhistoriasta lisää täällä).

”Se [Pässi] on taideteollinen luomus, joka jäi pysyvästi mallistoon ja josta tuli muutamassa vuodessa tunnetuin Aarikka-tuote, Aarikka-symboli”.

Yksi Aarikan myyntiartikkeleista olivat puusta valmistetut lelut. Kuva: Eeva Rista, 1970, Helsingin kaupunginmuseo.

Aarikan aarteita

Diplomaatinrouva Brita Kekkonen (1927-2013) omisti kaksi Aarikan 1960-luvun kaulakorua – toisen hopeisen ja toisen puisen (molemmat korut ovat säilyneet ja ne ovat osa Vallan fasadit -tutkimusaineistoa). Yhdessä hänen ompelemassaan puvussa on myös Aarikan puunapit. Aarikan puunappeja myytiin Stockmannin Helsingin tavaratalossa, josta Brita Kekkonenkin todennäköisesti hankki omansa.

Kaija Aarikka totesi menestykkäistä napeistaan itse myöhemmin:

”Vaikka napit olivat kokonaan käsityönä tehtyinä kalliita, ne alkoivat levitä tavallisten kotiompelijoiden ja itse asunsa valmistavien naisten vaatteisiin. Malleissa oli paljon sellaisia, että yksi suuri nappi riitti somistamaan puseron tai jakun; sillä tavalla suurimmat napit toimittivat tavallaan korun virkaa, ja koruilta ne oikeisiin asuihin yhdistettyinä näyttivätkin.”

Brita Kekkonen ja Kaija Aarikka tunsivat toisensa, mutta mitenkään erityisen läheisiä ystäviä he eivät olleet. Naiset olivat kuitenkin ikätovereita, liikkuivat osin samoissa piireissä ja heillä oli paljon yhteisiä ystäviä. Esimerkkinä Apu-lehti raportoi vuonna 1988 kirjailija Laila Hietamiehen (myöh. Hirvisaari, 1938-2021) 50-vuotissyntymäpäiväjuhlista, joissa kutsuvieraina mukana olivat sekä Brita Kekkonen että Kaija Aarikka.

Brita Kekkosen omistama hopeinen Aarikka-kaulakoru. Kuva: Anna Niiranen.

Brita Kekkosen nappilaatikon aarteita. Kuva: Tea Kekkonen.

Olen itse hankkinut ja saanut lahjaksi useita Aarikan esineitä. Messinkinen Uusikuu-lampetti (1974) on todennäköisesti yksi kauneimmista esineistä, jonka omistan. Se on uustuotantoa, mutta tätä kirjoittaessa poistunut jo Aarikan valikoimista.

Yksi nostalgisimmista esineistäni puolestaan on Aarikan hopeanvärinen, sisäkkäisistä pyöreistä renkaista muodostuva ikkunamobile Kuutamo (1974/1979). Lapsuudenkodissani meillä oli saman sarjan Jättikuu-niminen mobile, joka on Kuutamoa isompi. Ostin oman mobileni Facebookin kirpparilta.

Kerään myös Aarikan 1960-luvun koruja, mutta en mitenkään erityisen systemaattisesti. Muutamaa rintaneulaa käytän säännöllisesti, samoin korvakoruja. Viime kesänä kävi hyvä tuuri, kun kipputorin hinnoittelija ei ollut tunnistanut Aarikan korvakoruja Aarikan vintage-koruiksi. Ostin kolme paria korviksia parilla eurolla.

Aarikan messinkinen Uusikuu-lampetti on uustuotantoa. Kuva: Aarikka.

Lopuksi haluaisin esittää toiveen: Aarikasta pitäisi vihdoinkin kirjoittaa kunnollinen, laajaan lähdeaineistoon, monipuoliseen kuvitukseen ja kriittiseen tarkasteluun perustuva historiateos. On merkillistä, että Aarikan designista ja kulttuurisesta merkityksestä ei vieläkään ole ilmestynyt kattavaa tutkimusta. Toinen 1950-luvulla aloittanut designbrändi Marimekko vahvoine naisineen on kiinnittänyt tutkijoiden päähuomion.

Naisten osuus 1950-luvun suomalaisen designin historiassa on merkittävä, ja siinäkin Kaija Aarikalla on oma kiistaton asemansa. Taidehallin näyttely on askel oikeaan suuntaan.

Lue lisää

Aarikka (kotisivut). Tarina ja museo.

Gustafsson, Miia. Kaija Aarikan ikoninen Pässi on himoittu ja halveksittu koriste-esine – nyt se on valtavan kokoisena esillä näyttelyssä. Yle Uutiset, 8.9.2023.

Kalin, Kaj. 1994. Aarikka: Se alkoi napista. Näyttely ”Aarikka 40” Taideteollisuusmuseossa Helsingissä 3.-20.3.1994. Helsinki: Aarikka.

Koivuranta, Riitta. Puuhelmihuuma valtasi Suomen vuosikymmeniksi. Helsingin Sanomat, 23.9.2023.

Saure, Salme. 2003. Aarikka: Oman maan mansikka. Helsinki: Otava.

Viljanen, Eeva. 2002. Kauppaneuvos Kaija Aarikka (1929–2014). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Nimitysuutisia – minusta tuli Historiallisen Aikakauskirjan toimituskunnan jäsen!

Tämä on blogini 60. postaus! Sen kunniaksi minulla on ilo ilmoittaa, että minut on hiljattain valittu Historiallisen Aikakauskirjan toimituskunnan uudeksi jäseneksi. Vastuullani on kirja-arvioiden toimitustyö, eli pääsen työskentelemään itselleni erittäin tutun aihepiirin parissa.

Olen vuosien aikana kirjoittanut paljon arvioita, joista osa on ilmestynyt täällä blogissa, osa taas erilaisissa tieteellisissä julkaisuissa. Seuraan myös suomalaista kustannuskenttää ahkerasti, joten tulen tekemään parhaani, että jatkossakin Historiallisessa Aikakauskirjassa julkaistaan kiinnostavia arvioita alan kiinnostavimmista kirjoista.

Historiallisella Aikakauskirjalla on yli satavuotinen historia. Kuva: Suomen kansalliskirjasto.

HAik – suomalaista historiantutkimusta jo vuodesta 1903

Historiallinen Aikakauskirja eli tuttavallisemmin HAik on nykyisin neljä kertaa vuodessa ilmestyvä suomenkielinen tiedejulkaisu. Sen ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1903, eli lehdellä on tänä vuonna takanaan tasan satakaksikymmentävuotinen historia ja paljon perinteitä. Julkaisun taustalla toimivat tätä nykyä Suomen Historiallinen Seura ja Historian Ystäväin Liitto.

Lehti tarjoaa alustan erilaisille teksteille. Historiallisessa Aikakauskirjassa julkaistaan tieteellisiä artikkeleita, lyhyempiä katsauksia, puheenvuoroja, kirja-arvioita ja erilaisia tiedeuutisia. Aiheiden ja teemojen kirjo on ollut laaja varsinkin 2000-luvun alkupuolelta lähtien, jolloin lehden sisältö alkoi monipuolistua ja naisten osuus kirjoittajakunnassa kasvaa.

HAik on nykyisin vertaisarvioitu tieteellinen julkaisu, eli kaikki lehdessä julkaistut tutkimusartikkelit ovat käyneet läpi niin sanotun referee-arvioinnin. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että lehden määräämät esilukijat eli reffit (jotka ovat aina alansa asiantuntijoita) käyvät tekstit läpi ja tekevät korjausehdotuksia ennen artikkelien julkaisua. Menettelyllä pyritään siihen, että artikkeleissa esitetyt asiat ovat mahdollisimman harkittuja ja mahdolliset virheet ja epätarkkuudet huomataan etukäteen.

Historiallista Aikakauskirjaa on sen historian aikana ollut toimittamassa iso joukko suomalaisia tutkijoita. Lehden päätoimittajina on toiminut nimekkäitä historiantutkijoita, kuten Pentti Renvall (1907-1974), Eino Jutikkala (1907-2006), Päiviö Tommila (1931-2022) sekä Pirjo Markkola, joka on työskennellyt viime vuodet suomalaisen yhteiskunnan historian professorina Tampereen yliopistossa.

Lehden tämänhetkisenä päätoimittajana on vuodesta 2016 lähtien toiminut Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtinen Helsingin yliopistosta. Muuhun toimituskuntaan kuuluvat dosentti Tiina Männistö-Funk (Turun yliopisto), postdoc-tutkija Riikka Taavetti (Turun yliopisto) sekä uusinä jäseninä tutkijatohtori Reetta Eiranen (Tampereen yliopisto), postdoc-tutkija Maria Julku (Oulun yliopisto) sekä minä, joka tässä joukossa edustan Jyväskylän yliopistoa. Toimitussihteerinä jatkaa väitöskirjatutkija Helena Laukkoski. Lehden toimituskunta on esitelty myös täällä.

Historiallisen Aikakauskirjan vuosikerran voi muuten tilata itselleen täältä. Hyviä lukuhetkiä lehden parissa!

Historiallisen Aikakauskirjan numero 2/2023 käsittelee nostalgiaa. Teemanumeron ovat toimittaneet Turun yliopiston tutkijat Pertti Grönholm ja Heli Paalumäki. Kuva: HAik.

Kesän museomatkoja Suomeen: Mikkeli, Jyväskylä, Kuopio, Tampere

Heinäkuu on taittunut jo elokuuksi, mutta museoissa eletään vielä kesäkautta. Kesä on Suomessa museokävijän kulta-aikaa. Näyttelyiden aiheiden kirjo on laaja, ja monissa kohteissa käynti onnistuu päiväseltään, jos sattuu asumaan sopivan etäisyyden päässä. Näyttelyihin voi myös piipahtaa ex tempore, mikäli museo sijaitsee kätevästi matkareitin varrella. Kierroksen päätteeksi voi istahtaa vaikka kahville tai muuten vain lepuuttamaan jalkoja.

Olen itse käynyt kesän aikana Jyväskylän, Mikkelin, Tampereen, Kuopion ja Äänekosken museoissa. Niissä olen voinut tutustua toiseen maailmansotaan, asuinoloihin 1800- ja 1900-luvuilla, hääpukeutumisen historiaan ja suomalaiseen nykykuvitusgenreen. Myös koirat ovat saaneet oman näyttelynsä – eivät kuitenkaan mitään perinteistä koiranäyttelyä, vaan kokonaisen taidemuseon kattavan tulkinnan ihmisen ja koiran välisestä monituhatvuotisesta suhteesta.

Kaikkea kiinnostavaa en tosin minäkään ole vielä ehtinyt nähdä. Tarkoituksena on vierailla ainakin Ateneumin taidemuseon Albert Edelfelt -näyttelyssä, joka on avoinna syyskuun puoleen väliin (17.9.2023) saakka. Suomen taiteen kultakauden keskeisiin nimiin kuuluva Albert Edelfelt (1854-1905) eli ja työskenteli Helsingin ja Porvoon ohella myös Pariisissa, jossa nyt nähtävät taideteokset olivat esillä vuosi sitten. Taiteilijan tuotantoa esitellään Ateneumissa poikkeuksellisen monipuolisesti, eli kyseessä on museokesän 2023 ykköstapaus.

Designmuseossa puolestaan esillä on Kustaa Saksin (s. 1975) jacquard-tekniikalla kudottuja värikylläisiä tekstiiliteoksia. Saksi on kansainvälistä uraa tekevä suomalaistaiteilija, graafikko ja tekstiilisuunnittelija. Kustaa Saksi: Rajamailla -näyttely on avoinna lokakuun puoleen väliin asti, eli siellä ennättää käydä hyvin vielä alkusyksystäkin.

Esittelen ohessa neljän kaupungin – Mikkelin, Kuopion, Jyväskylän ja Tampereen – museoiden kesänäyttelytarjontaa. Olen nähnyt näyttelyt itse ja ne ovat vielä suhteellisen hyvässä muistissa.

Tampereella voi viettää kesäpäiviä kulttuurin parissa. Kaupungissa on monta kiinnostavaa museokohdetta. Kuva: Anna Niiranen.

Koiranpennun mukanaan tuomaa kaaosta ja rakkautta kuvaa Tiitus Petäjäniemen teos Koira ja mystinen kone (2021) Jyväskylän taidemuseon näyttelyssä Überhund – Taiteen kiehtovat koirat. Kuva: Anna Niiranen.

Uskollisen ystävän muotokuva – koirat taiteessa

Überhund – Taiteen kiehtovat koirat, Jyväskylän taidemuseo, 26.5.–1.10.2023. Avoinna ti–su klo 11–18, ma suljettu.

Koira on – kuten usein sanotaan – ihmisen paras ystävä. Jyväskylän taidemuseon kesänäyttelyssä Überhund – Taiteen kiehtovat koirat koirat ovat saaneet muotokuvansa museon seinille. Esillä ei ole kuitenkaan vain maalauksia, vaan myös veistoksia, valokuvia, videoteoksia ja sekatekniikoilla tehtyjä töitä. Kaiken keskiössä on koira, joka on taiteessa ollut uskollisuuden ja toveruuden symboli. Joskus rakastettu, joskus kaltoinkohdeltu kumppani, seuralainen ja työtoveri.

Näyttelyn vanhimmat esineet ovat prekolumbiaaniset (n. 200 eaa.-700 jaa.) koiraveistokset Meksikosta. Vanhempaa tuotantoa edustaa myös porvoolaisen hovineidon Ulla Möllersvärdin (1791-1878) muotokuva. Ruotsalaisen taiteilijan J. E. Lindhin (1793-1865) maalaamassa tummasävyisessä teoksessa huomio kiinnittyy Möllersvärdin kultakorujen ohella myös pieneen sylikoiraan (katso kuva alla).

Näyttelyn ehdoton vetonaula on taiteilija Tiitus Petäjäniemen (s. 1983) monalisamainen muotokuva Koira ja makkara (2019), josta on lyhyessä ajassa tullut monien suomalaisten rakastama taideteos. Petäjäniemeltä on esillä myös toinen maalaus Koira ja mystinen kone (2021), joka on hiljattain hankittu Jyväskylän taidemuseon omiin kokoelmiin. Teos kuvaa koiranpennun mukanaan tuomaa samanaikaista kaaosta ja rakkautta.

Mieleenjääviin teoksiin kuuluu myös kuvanveistäjä Liisa Hietasen (s. 1981) kaksiosainen Raija (2018), joka koostuu langasta virkatuista ihmishahmosta ja koirasta. Luonnnollisessa koossa ikuistetuilla veistoksilla on esikuvansa oikeassa elämässä. Hietanen on virkannut oman kotipaikkakuntansa henkilöitä teoksiinsa, joihin hän on tallentanut tarkasti pienetkin yksityiskohdat. Raijalla on silmälasit ja kirjava villapaita, Siru-koiralla pöyheä lankaturkki ja talutushihna.

Pysyviä suosikkeja ovat myös valokuvaaja Pekka Turusen (s. 1958) kuvat Suomen maaseudulta. Kameralla otetuissa muotokuvissa poseeraavat mökkien mummot ja papat yhdessä parhaiden ystäviensä kanssa.

Lue lisätietoja Überhund – Taiteen kiehtovat koirat -näyttelystä täällä. Kattaus nähdään muuten Jyväskylän jälkeen myös Mikkelissä ja Kuopiossa. Eli kaikki koirien ystävät: vuh vuh ja hau hau!

Raija-teokseen kuuluu ihmishahmon ohella myös pörröinen pikkukoira. Kuvat: Anna Niiranen.

Hovineito Ulla Möllersvärdin muotokuvaan (yksityiskohta) on ikuistettu pieni koira. Kaulakorun on lahjoittanut Venäjän keisari Aleksanteri I. Kuva: Anna Niiranen.

Näyttelyn vanhimmat esineet ovat tuhansia vuosia vanhoja koiraveistoksia nykyisen Meksikon alueelta. Kuva: Anna Niiranen.

Skeittilaudan ja kannun kanssa museoon

Kannun henki, Kuopion taidemuseo, 12.5.–27.8.2023, avoinna ti & to-su 10-17, ke 10-19, ma suljettu.

Itä-Suomen museoannista yksi kiinnostavimmista on kaupunkitaiteen moninaisuutta käsittelevä kesänäyttely Kannun henki. Kannun henki on Kuopion taidemuseon ja Katutaideyhdistys Urbaani ry:n yhteistyönäyttely. Näyttely esittelee urbaania graffiti- ja katutaidetta 14 eri suomalaistaiteilijalta ja taideryhmältä. Teokset vaihtelevat suurista teksti- ja kuvapohjaisista graffiteista veistoksiin ja tilataideteoksiin.

Kannun henki kiinnostaa takuuvarmasti Kuopion lähialueiden skeittarikansaa. Nuorempi näyttely-yleisö on ainakin löytänyt tiensä taidemuseoon. Alakerran näyttelyhallissa on oma alue, jossa saa vapaasti skeitata ja skuutata. Laudan saa lainaan museon tiskiltä. Seinälle voi piirtää myös oman täginsä, mutta sitä varten tarkoitetulle alueelle.

Kannun henki -näyttelyn yhteydessä on järjestetty ilmeisesti myös erilaisia työpajoja, mutta niistä löytyy huonosti tietoa museon omilta kotisivuilta. Lisätietoja voi kuitenkin yrittää etsiä täältä.

Kannun henki -näyttely Kuopion taidemuseossa esittelee nykykatutaidetta. Kuva: Anna Niiranen.

Kävelin kesällä 12-vuotiaan alan harrastajan kanssa ympäri Jyväskylää etsimässä graffiteja. Baitin työ löytyy myös Kuopion taidemuseon näyttelystä. Kuva: Anna Niiranen.

Museossa saa skeitata sille varatulla alueella. Omalla riskillä. Kuva: Anna Niiranen.

Eksytään museoon – taidetta Äänekoskella

Äänekosken taidemuseo, avoinna kesäkaudella (14.6.-27.8.2023) ke-pe klo 11-17, la-su klo 11-15, suljettu ma-ti.

Tämän kesän ”eksytään museoon” -kokemus osui Äänekoskeen ja sen taidemuseoon. Kesän 2023 näyttelyssä esitellään äänekoskelaistaustaisen professorin ja taideteollisen korkeakoulun yliopettajan Antero Salmisen (1939-2003) elämäntyötä ja tuotantoa. Salminen uudisti suomalaista taideopetusta ja toimi samalla taidemaalarina ja kuvanveistäjänä. Antero Salmisen muistonäyttely on avoinna 27.8.2023 saakka.

Taidemuseon perusnäyttely pohjaa äänekoskelaisen taiteenkerääjän Toivo Parantaisen (1921-1994) säätiön kokoelmaan. Museokävijää ilahduttavat erityisesti taiteilija Hugo Simbergin (1873-1917) luonnokset Tampereen tuomiokirkon freskoja varten. Muista niin sanotuista suurista nimistä museossa esillä on useampikin Wäinö Aaltosen (1894-1966) ja Emil Wikströmin (1864-1942) veistostyö. Äänekoskella on myös laaja valikoima taiteilija-metsänhoitaja Einar Reuterin (taitelijanimeltä H. Ahtela, 1881-1968) maalaamia maisemia. Hillityt maalaukset ovat hyvin Helene Schjerfbeck -henkisiä.

Esillä museossa on myös pieni vitriininäyttely presidentti Urho Kekkosen (1900-1986) matkoista Äänekoskelle. Kekkonen kävi paikkakunnalla metsästämässä ja nauttimassa tehtaanjohdon vieraanvaraisuudesta.

Museorakennus on komea 1900-luvun alun puuhuvila. Alun perin se rakennettiin asuinkäyttöön, mutta myöhemmin rakennuksessa ovat toimineet myös tehtaan klubi sekä konttori. Valitettavasti huvilan sisätilat on jossakin vaiheessa (veikkaan 1960- ja 1970-lukuja) vedetty sileiksi, eikä alkuperäisistä pinnoista ole jäljellä enää mitään. Se on sääli ja häpeä.

Lisätietoa Äänekosken taidemuseosta ja näyttelyistä voi lukea täällä.

Äänekosken taidemuseo sijaitsee vanhassa huvilassa. Kuva: Anna Niiranen.

Museokeskus Muisti avautui yleisölle vuonna 2021. Kuva: Anna Niiranen.

Sotaa ja rauhaa, mutta enimmäkseen sotaa

Sodan ja rauhan keskus Muisti (Mikkeli), avoinna kesäkaudella (1.6.2023-31.8.2023) päivittäin klo 10-17.

Pääsin vihdoin ja viimein vierailemaan Mikkelissä sijaitsevassa museokeskus Muistissa. Muisti avautui yleisölle vuonna 2021, ja se sai osakseen paljon positiivista huomiota. Museon näyttelytiimissä on ollut mukana suomalaisia historiantutkijoita. Tavoitteena on kertoa sodan vaikutuksista ihmiseen ja yhteiskuntaan. Omien sanojensa mukaan Muisti on suunnattu niille, ”jotka ovat kiinnostuneet sodan historiasta” ja aivan erityisesti niille, ”jotka eivät ole”.

Museokeskus toimii samassa rakennuksessa, jossa toisen maailmansodan aikana sijaitsi Suomen puolustusvoimien päämaja. Rakennus on entinen koulu, ja se sijaitsee Mikkelin keskustassa. Toimintaansa rakennuksessa jatkaa edelleen vuonna 1974 avattu päämajamuseo. Päämajamuseon puolella voi nähdä Suomen armeijan ylipäällikön, marsalkka C. G. E. Mannerheimin (1867-1951) työhuoneen vessoineen, maavoimatoimiston interiöörin sekä viestikeskus Lokin toiminnasta kertovan näyttelytilan.

Esineitä museossa on vähän. Esillepanossa luotetaan pitkälti teknologiaan. Museokokemus on siksi väistämättä yksityinen eikä kollektiivisesti yhdessä eletty. Näyttelyssä alussa seurataan kuulokkeiden kautta valitun henkilön (rivisotilas, evakkonainen, päättäjä, pasifisti & lapsi) vaiheita sodan keskellä. Kierroksen aikana voi halutessaan myös yrittää eläytyä eturintaman tunnelmiin virtuaalilasit päässä.

Yllättäen Muistin kiinnostavin osio oli seinälle heijastettu suuri maailmankartta, joka kertaa toisen maailmansodan vaiheet ja rintamalinjojen muutokset siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat maailman eri kolkissa. Kartan avulla oli helpompi ymmärtää sodan kulkua ja tapahtumien kronologista etenemistä.

Näin yleisen historian tutkijan näkökulmasta ongelmana on ollut se, ettei Suomen sotatapahtumia ole yleensä kontekstoitu juuri mitenkään eikä varsinkaan yhdistetty siihen, miten maailman tapahtumat vaikuttivat Suomeen. Monesti lopputuloksena on siis kirjaimellisesti ja kiusallisesti ollut erillissota, jota käytiin näennäisesti muusta maailmasta irrallaan.

Tunnustan, että odotin Muistilta enemmän kuin lopulta sain. Ensimmäisen kerroksen kosketusnäyttöjen kanssa oli ongelmia (osa toimi huonosti tai ei ollenkaan) ja kakkoskerroksen taistelusimulaattori ruuhkautui pahasti. Hienoa kuitenkin oli, että näyttely pyrki välttämään sotauhoa ja yltiöisänmaallisuutta. Myös siviilien kokemuksia oli yritetty tuoda kokoonpanossa esille.

Lisätietoja museokeskus Muistista ja sen aukioloajoista täällä.

Kannattaa muuten ehdottomasti vierailla myös Mikkelin taidemuseossa, joka sijaitsee kaupungin ydinkeskustassa – modernististi kauppakeskuksessa. Museon tilat täyttää kesän ajan (24.9.2023 asti) Mikkelin 13. kuvitustriennale, joka esittelee kuvitustöitä 52 eri tekijältä. Näyttely on ihana värikylpy ja kiinnostava läpileikkaus nykykuvitusgenreen. Esillä on myös norjalaisen kuvittajan Mari Kanstad Johnsenin (s. 1981) teoksia. Lisätietoja Mikkelin taidemuseon näyttelystä täällä.

Mannerheimin työhuone entisessä päämajassa on säilytetty toisen maailmansodan aikaisessa asussaan. Täytetyn pöllön (oikealla) siipien kärjet voi nähdä vasemmanpuoleisen kuvan taustalla. Kuvat: marsalkka Mannerheim päämajassa jatkosodan hyökkäysvaiheen alussa, Museovirasto/ Anna Niiranen.

Suomen armeijaa johdettiin toisen maailmansodan aikana Mikkelistä käsin. Kuva: Anna Niiranen.

Paljon vanhaa, vähän uutta – hääpukeutumisen historiaa

Kaunis morsian, Museo Milavida (Tampere), 31.3.2023-3.3.2024, avoinna ti-su klo 11-18, ma suljettu.

Häät ja hääpukeutuminen ovat museonäyttelyiden kestoaiheita. Viimeisen parin vuoden aikana olen vieraillut ainakin kolmessa hääaiheisessa näyttelyssä, joista Hämeenlinnan kaupunginmuseossa kävin jopa luennoimassa hääpukeutumisen historiasta. Siksipä mieleni teki käydä katsomassa Tampereella sijaitsevan museo Milavidan hääaiheinen näyttely Kaunis morsian, joka avautui yleisölle tämän vuoden maaliskuussa.

Näyttelyssä pääossa ovat juuri hääpuvut ja -pukeutuminen. Hääpukeutuminen on aina seurannut yleisiä pukeutumistrendejä, vaikka morsiusparin ulkoasuun ovat vaikuttaneet myös yleinen maailmantilanne, kaupankäynti ja taloudelliset suhdanteet. Pulakausina on pukeuduttu pulakauden materiaaleihin. Myös ihmisten varallisuus, sosiaalinen asema, perheen ja suvun traditiot ja esimerkiksi uskonto ovat aina näkyneet siinä, millainen puku tai puvusto erityisesti morsiamella on kulloinkin ollut.

Monille voi tulla yllätyksenä, että valkoinen on ollut morsiamen väri verrattain lyhyen aikaa. Väri alkoi vakiintua vasta 1800-luvun aikana. Tärkeä hahmo valkoisen värin omaksumisessa oli kuningatar Viktoria (1819-1901), Britanniaa yli kuusi vuosikymmentä hallinnut monarkki. Hänen asunsa ei ehkä ollut historian ensimmäinen valkoinen hääpuku, mutta nuoren kuningattaren kokovalkoinen pukukokonaisuus vuodelta 1840 pitsihuntuineen ja kukkaseppeleineen jätti pysyvän jäljen länsimaiseen morsiusmuotiin.

Hyvä uutinen on, että Milavidan näyttelyyn ehtii tutustua ensi vuoden maaliskuuhun asti. Ja jos aihepiiri kiinnostaa, Kotkassa Merikeskus Vellamossa on esillä hetken aikaa eli elokuun loppupuolelle asti samoissa teemoissa liikkuva näyttely Tahdon! Rakkauden tarinoita.

Milavidan museopalatsi sijaitsee huikealla paikalla keskellä Näsinpuistoa. Puisto on kesäaikaan kiva kohde muutoinkin. Siellä voi nähdä muun muassa Emil Wikströmin kansallisromanttisen Näsikallion suihkukaivon (1913). Lähellä sijaitsevat myös Särkänniemen huvipuisto, Sara Hildénin taidemuseo sekä Tallipihan ja Plevnan alueet, eikä museokeskus Vapriikkiinkaan ole pitkä matka. Oivallinen kesäkohde siis, josta lisätietoja voi lukea täällä.

Museo Milavidassa Tampereella esillä on hääpukumuotia 1800-luvulta lähtien. Kuva: Anna Niiranen.

Vuokko Nurmesniemen suunnittelema asu on yksi näyttelyn monista hääpuvuista. Kuva: Anna Niiranen.

Emil Wikströmin Näsikallion suihkulähde (1913) koostuu kolmesta pronssiveistoksesta, joista kolmen pylvään päälle sijoitettu Pohjanneito tähyää Tampereen keskustan suuntaan. Kuva: Anna Niiranen.

Entisaikain elämää Tampereen teollisuuskaupungissa

Amurin museokortteli (Tampere), avoinna kesäkaudella (16.5.-3.9.2023) ti-su 10-18, ma suljettu.

Vierailin myös Amurin museokorttelissa, joka sijaitsee aivan Tampereen keskustan tuntumassa. Tampereen menneisyyteen kuin varkain johdatteleva museokortteli kertoo nopeasti kasvaneen kaupungin myötä syntyneestä, mutta myös sen alle jääneestä elämänmuodosta. Muut keskustan puutalokorttelit purettiin 1960- ja 1970-luvuilla, minkä vuoksi säilynyt museoalue sijaitsee keskellä (suomalaiskaupungeille tyypillistä) tylsää kerrostalomaisemaa.

Museokortteli kuvaa niin sanotun tavallisen työkansan elämää Tampereella. Vanhimmat asuininteriöörit sijoittuvat 1880-luvulle, uusimmat 1970-luvulle. Kortteliin kuuluu viisi alkuperäisillä paikoilla olevaa asuinrakennusta sekä neljä piharakennusta. Museossa voi käväistä myös leipomossa, osuuskaupassa sekä paperi- ja lyhyttavarakaupassa.

Asuinkorttelia kiertäessä tajuaa hyvin, kuinka ahtaasti suurin osa suomalaisista asui ja kuinka vähän yksityisyyttä ihmisillä kotioloissa oli. Yhdessä huoneessa saattoi asustaa monihenkinen perhe ja lisätuloja toi samassa tilassa majaillut alivuokralainen.

Huonekunnilla oli käytössään yhteiskeittiö. Kylpyhuoneita ei ollut eikä sisävessaa. Puutalokortteleissa oli yleisiä saunoja, joissa ihmiset kävivät pientä maksua vastaan kylpemässä. Sellainen on rekonstruoitu myös Amurin museokortteliin.

Museossa voi siis eläytyä entisaikojen tunnelmaan, vaikka kokemus onkin hiljainen ja hajuton verrattuna alkuperäiseen elämänmenoon. Ruuhkaa ahtaisiin tiloihin tuovat korkeintaan toiset turistit. Huonojalkaiselle museo ei sovi – kynnyksiä ja ahtaita oviaukkoja on paljon ja jokaiseen tilaan täytyy nousta ja laskeutua jyrkkiä portaita pitkin. Paikassa on onneksi kahvila Amurin Helmi, jossa voi lepuuttaa kierroksen aikana väsyneitä jalkoja.

Omaa vierailuani ilahdutti pieni mutta hyvin soma museohiiri, joka ilmaantui äkisti korttelin sisäpihalle (katso kuva alla). Hiiri on hyvä muistutus siitä, ettei ihminen ole koskaan elänyt vain toisten ihmisten kanssa – majaa taloissa pitivät myös hiiret, rotat ja muut pienemmät eläväiset kuten lutikat ja täit.

Hyviä museohetkiä kaikille ja aurinkoista kesän loppua!

Menneisyys ja nykyisyys kohtaavat Amurin museokorttelissa. Kuvat: Anna Niiranen.

Museoalueen elävöittäjä, joka saapui sisäpihalle entisaikain tunnelmaa luomaan. Kuva: Anna Niiranen.

Museossa voi tutustua niin sanottujen tavallisten ihmisten asuinolosuhteisiin 1800- ja 1900-lukujen Tampereella. Kuvissa paremman väen puoli 1900-luvun alkupuolelta. Kuvat: Anna Niiranen.

Hyvää museokesää! Kuva: Anna Niiranen.

Apuraha-uutisia! Eli tulossa uusia kirja-arvioita!

Olen kirjoittanut tälle sivustolle jo yhteensä kahdeksan pitkää kirja-arviota, joissa olen käsitellyt niin presidentin puolison Alli Paasikiven, kirjailija Anni Swanin, muotitaiteilija Jukka Rintalan kuin muotoilija Vuokko Nurmesniemenkin uusia elämäkertoja. Olen myös kulkenut 1930-luvun Kotkassa Sataman kapakan Hildan jäljillä, ja seurannut presidenttien elämää hovimestari Pekka Vilppaan silmin.

Uusimman arvion julkaisin presidentin puolison Jenni Haukion uudesta teoksesta Sinun tähtesi täällä: Vuodet tasavallan presidentin puolisona.

Hyviä uutisia kirja-arviorintamalta! Tulossa on nyt varmuudella lisää arvioita. Suomen tietokirjailijat ry myönsi minulle nimittäin pienen apurahan tietokirjakritiikkien kirjoittamista varten. Julkaisen tulevista arvioista kaksi täällä blogissa. Kolmannen teoksen arvion ilmestymisestä on jo sovittu Suomen humanistiverkko-Agricolan kanssa. Teksti on parhaillaan työn alla.

Kaikki arvosteltavat teokset liittyvät jollakin tavalla pukeutumisen historiaan, eri alojen kulttuurivaikuttajiin sekä kylmän sodan aikakauteen. Eli jatkan tutulla ja hyväksi havaitulla kaavalla.

Näistä teoksista olen tähän mennessä kirjoittanut blogiin arviot. Tekstit löytää parhaiten avainsanalla ’kirja-arvio’.

Kirja-arvioita pyhällä hengellä

Vaikka nyt myönnetty apuraha onkin määrältään pieni, se on merkitykseltään sitäkin suurempi. Tiedemaailmassa kirja-arvosteluiden tekemisestä ei nimittäin yleensä makseta mitään. Monissa tiedelehdissä ja verkkojulkaisuissa ilmestyvät arvostelut tehdään tutkijan omalla ajalla, rahalla ja innokkuudella.

Ainoana palkkiona on tavallisesti arvosteltava kirja, jonka arvion kirjoittaja saa omaksi. Tämä koskee kuitenkin vain kotimaisten kustantajien julkaisemia uudempia kirjoja. Esimerkiksi Pekka Vilppaasta kertovan elämäkerran Pekka Vilpas – Neljän presidentin hovimestari (2008) lainasin arkisesti kirjastosta ja sinne olen sen myös aikanaan palauttanut.

En ole aiemmin saanut rahoitusta näiden kotisivujen ylläpitoon (mistä syystä olen myös joutunut käyttämään blogin ilmaispohjaa mainoksineen). Kaikki sisältö on kuitenkin ollut koko ajan maksutonta, yleisesti teidän kaikkien saatavilla ja se on tehty puhtaasti vapaaehtoistyönä.

Olen nauttinut varsinkin pitkien kirja-arvioiden kirjoittamisesta ja nyt voin tehdä niitä perustellusti vielä monta lisää.

Suomen tietokirjailijat ry:n kevään apurahapäätöksistä voi lukea lisää täällä.

Raskauspukeutumisen historiaa Kotiliedessä

Olen myös päässyt puhumaan pitkästä aikaa yleisen historian väitöskirjani aihepiireistä. Kotiliedessä julkaistiin hiljattain artikkeli, jossa käydään läpi raskauspukeutumisen historiaa. Kyseessähän on aihe, jota on tutkittu todella vähän, ainakin sen huomioiden, miten isoa ihmisryhmää aihe on koskettanut tavalla taikka toisella.

Kirjoitin aiheesta taannoin myös artikkelikokoelmaan Säädyllistä ja säädytöntä: Pukeutumisen historiaa renessanssista 2000-luvulle. Käsittelin artikkelissani 1800-luvun pukeutumisideaaleja lääkäreiden näkökulmasta – siis miten lääketieteellisissä opaskirjoissa raskaana olevia naisia opastettiin pukeutumaan ja mihin nuo ohjeet perustuivat.

Todellisuudessa raskauspukeutumisessa keskeistä on useimmiten ollut arkisesti käytännön pakko. Vanhoja, olemassa olevia vaatteita on muokattu sitä mukaa kun naisen vartalo on muuttunut raskauden edetessä. Varsinaista teollisesti valmistettua äitiysmuotia on ollut saatavilla vasta 1900-luvulta lähtien.

Kotilieden jutun pääsee lukemaan tästä linkistä.

Äitiyspakkauksen historiaa ja merkitystä on tarkasteltu paljon, mutta äitiysvaatetus on jäänyt tutkimuksessa katveeseen. Kuva: Rauni Ball ja äitiyspakkauksessa tytär Raija Helena Ball. Pekka Kyytinen, 1948. Museovirasto.

Kirja-arvio: Sinun tähtesi täällä: Vuodet tasavallan presidentin puolisona

Haukio, Jenni: Sinun tähtesi täällä: Vuodet tasavallan presidentin puolisona. WSOY, 2023. 304 s. ISBN 978-951-049012-9.

Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Kirjan kannen graafisen ilmeen on suunnitellut Martti Ruokonen. Kuva: WSOY.

Tehtävänkuvana presidentin puoliso

Näemme kulloisenkin vallassa olevan presidentin ja hänen puolisonsa melkein päivittäin lehtien sivuilla. Puoliso poseeraa kameroille itsenäisyyspäivänä, istuu valtiovieraiden vieressä juhlapäivällisillä, kättelee ihmisiä ja vierailee päiväkodeissa, konserteissa ja taidenäyttelyissä. Millainen asema presidentin puolisolla oikeastaan on Suomessa ja millaisia ominaisuuksia ja mielenkiinnon kohteita hänellä oletetaan olevan?

Tosiasia on, että vaikka presidentin asema ja työnkuva on tiukasti raamitettu ja määritelty jo Suomen perustuslaissa, hänen puolisollaan ei ole samanlaista perustaa omalle roolilleen. Asema muistuttaa itse asiassa melko paljon tutkimieni diplomaatinrouvien työnkuvaa: vaikka edustuksellisia velvollisuuksia ja vaatimuksia on saattanut olla joskus kohtuuttomankin paljon, työstä ei ole maksettu palkkaa eikä päivärahoja eikä tehtävä myöskään ole kerryttänyt työeläkettä.

Runoilija, kirjamessujen ohjelmajohtaja ja valtiotieteiden tohtori Jenni Haukio (s. 1977) on toiminut presidentin puolison roolissa yhteensä jo yli yhdentoista vuoden ajan. Hän on juuri julkaissut kokemuksistaan ja ajatuksistaan teoksen Sinun tähtesi täällä: Vuodet tasavallan presidentin puolisona, joka ilmestyi toukokuun lopulla 2023.

Haukio avioitui pitkän linjan kokoomuspoliitikko Sauli Niinistön (s. 1948) kanssa vuonna 2009. Tämä Haukion ensimmäinen ja Niinistön toinen avioliitto vei pariskunnan Presidentinlinnaan, presidenttien virka-asuntoon Mäntyniemeen, Naantalissa sijaitsevaan kesäresidenssiin Kultarantaan sekä lukemattomille edustusmatkoille maakuntiin ja ulkomaille. Niinistö valittiin ensimmäiselle presidenttikaudelleen vuoden 2012 vaaleissa. Jatkokausi varmistui tammikuussa 2018.

Sauli Niinistön aika maan johdossa on nyt hiljalleen päättymässä. Valta vaihtuu Suomessa ensi vuoden alkupuolella, mikä tarkoittaa automaattisesti myös uutta presidentin puolisoa.

Sinun tähtesi täällä: Vuodet tasavallan presidentin puolisona kertoo nimensä mukaisesti Jenni Haukion ajasta presidentin puolisona. Teoksessa käydään läpi kotimaan edustustehtäviä maakunnissa sekä luodaan silmäyksiä valtiovierailuihin, joita Haukio ja Niinistö tekivät yhdessä niin Ruotsiin ja Norjaan kuin myös kauemmas Japaniin, Kiinaan ja Yhdysvaltoihin asti. Lisäksi Haukio esittelee kirjassa itselleen tärkeitä teemoja sotaveteraaneista kirjallisuuteen, luonnonsuojeluun ja eläinten oikeuksiin.

En aikaisemmin ole juurikaan seurannut Jenni Haukion elämää ja edesottamuksia. Mielikuva hänestä on siksi ollut melko väritön ja mauton. Kiinnostavinta Haukiossa on ollut työ Turun kirjamessujen ohjelmajohtajana. Tässä tehtävässä hän toimi vuosina 2012-2021.

Luin Haukion Sinun tähtesi täällä -muistelmateoksen diplomatian ja pukeutumisen tutkimuksen näkökulmista. Haluan nimittäin huomioida myös aikaisemmat sukupolvet ja niin sanotun pitkän jatkumon: Haukiolla on asemassaan monta edeltäjää, jotka ovat kaikki olleet muovaamassa instituutiota ja vaikuttaneet siten myös yleisiin mielikuviin puolison roolista ja tehtävistä. Sauli Niinistö on Suomen kahdestoista presidentti, mikä tarkoittaa melkein yhtä monta presidentin puolisoa.

”Virka-asunnossa elämiseen liittyy aina tietynlainen etäisyyden ja vierauden tunne, koska tilat eivät ole omia. [–] Ainakin minua nämä rakennukset, joita olen kotinani pitänyt, muistuttavat pelkällä olemassaolollaan joka hetki institutionaalisesta tehtävästäni.”

Tavallisen perheen tavallinen tytär?

Jenni Elina Haukio syntyi Porissa huhtikuussa 1977 perheeseen, johon kuului vanhempien ohella yksi vanhempi veli. Molemmat isoisät olivat taistelleet toisessa maailmansodassa ja toinen isoäiti oli Karjalan evakko. Nuori Jenni Haukio harrasti ahkerasti yleisurheilua ja musiikkia.

Omien sanojensa mukaan Haukio koki isänmaallisen herätyksen 17-vuotiaana luettuaan talvi- ja jatkosodan aikaista runoutta. Hän puhuu kirjassa paljon edellisten sukupolvien ”uhrista”, ”uhrauksesta”, ”lahjasta” ja nykysukupolvien ”kunniavelasta”. ”Uhrin ansiosta lippu liehuu”.

”[E]n ole koskaan elämässäni kohdannut tuulessa hulmuavaa Suomen lippua arkipäiväisenä enkä tavanomaisena näkynä, niin syviä isänmaallisia merkityksiä siniristilippuumme minulle latautuu.”

Maisteriksi Jenni Haukio opiskeli Turun yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa. Valmistumisensa jälkeen hän työskenteli kokoomuskansanedustajien avustajana sekä puolueensa viestintäpäällikkönä. Tämä puoluepoliittinen aktiivisuus ei ole juurikaan esillä kirjassa – sen käsittely lienee tulevien tutkijoiden tehtävä. Haukion on kuitenkin täytynyt olla hyvin perillä poliittisista kuvioista ja hän on epäilemättä osannut lukea tilanteita oman työkokemuksensa kautta.

Haukio väitteli viime vuoden lopulla Helsingin yliopistosta tutkimuksella Avoimen vuorovaikutteisuuden ideaalista sisäisen mobilisaation realiteettiin? Puolueiden digitaalisen vaalikampanjoinnin strategiset ulottuvuudet ja dilemmat. Suomalainen iltapäivälehdistö seurasi presidentin puolison joulukuista väitöstilaisuutta mielenkiinnolla, joka lähenteli välillä tahatonta komiikkaa.

Jenni Haukio kokosi vuonna 2017 ilmestyneen runoantologian Katso pohjoista taivasta. Kuva: Otava.

Runotyttö maineen poluilla – Jenni Haukio kirjallista uraa luomassa

Menneinä vuosikymmeninä presidentin puoliso oli kansakunnan kollektiivinen äitihahmo (’maan äiti’), esikuva ja hengenluoja. Nykyisin (toivottavasti) harva enää odottaa, että puoliso luopuisi kokonaan omasta urastaan ja ammatistaan asemansa takia. Vielä muutama vuosikymmen sitten naisten oletettiin omistautuvan poliitikkomiehensä uran edistämiseen: pariskunta työskenteli yhteisen päämäärän eteen, joka oli miehen työura. Tämä oli yleisenä sääntönä myös menneiden vuosien diplomatiassa.

Jenni Haukio on esiintynyt julkisuudessa kotimaisen kirjallisuuden puolestapuhujana. Kirjailijana hän on suuntautunut ennen kaikkea runouteen. Esikoisrunokokoelma Paitasi on pujahtanut ylleni ilmestyi vuonna 1999. Sitä seurasivat teokset Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata (2003) sekä juuri ennen avioliiton solmimista ja laajemmin julkisuuteen tuloa ilmestynyt Sinä kuulet sen soiton (2009). Haukio on myös koonnut rakkaimmista runoistaan antologian Katso pohjoista taivasta: Runoja Suomesta (2017).

Haukion kohdalla asema mahdollisti työn Turun kirjamessujen ohjelmapäällikkönä. Sitä hän saattoi tehdä etänä ja samalla sovitella oman työnsä ja presidentilliset edustustehtävät kalenterin sivuille. Presidentin puolison roolista on epäilemättä ollut etua ohjelmajohtajan työssä: jokasyksyinen kirjatapahtuma sai paljon lisäjulkisuutta Haukion kautta ja suhdeverkostojen rakentaminen ja ylläpitäminen on ollut aseman turvin helppoa. Harva esiintyjä tuskin kehtasi sanoa ei presidentin puolisolle.

Lehdistö ja niin sanottu yleinen mielipide ovat suhtautuneet Haukioon ja myös Sauli Niinistöön hyvin myötämielisesti. Jenni Haukiosta kirjoitettujen haastatteluiden ja lehtijuttujen sävy on ollut pääsääntöisesti hyvin kohtelias ja kunnioittava. Eniten kritiikkiä Haukio on saanut puolustaessaan julkisuudessa eläinten oikeuksia ja arvostellessaan turkistarhausta. Suomalaiset turkistarhaajat eivät presidentin puolison lausunnoista ilahtuneet, vaikka iso osa suomalaisista pitääkin turkiseläinten kasvatusta epäeettisenä auringonlaskun alana.

Ylenpalttinen ja ihaileva huomio ja kansalaisten tunkeileva hyväntahtoisuus ovat voineet olla joskus raskaita kestää, mutta niiden yleissävy on silti ollut paljon positiivisempi kuin se, mihin Haukion politiikan läheisyydessä toimivien naispuolisten ikätovereiden on ollut pakko tottua. Politiikassa sukupuolella ja iällä on edelleen paljon merkitystä. Myös asema suojelee – ainakin presidentin puolisoa.

”En väitä olevani siviilihenkilönä toinen ihminen, mutta vie voimia joutua koko ajan ihmisten kanssa keskustellessaan kontrolloimaan sanomisiaan, kun ei voi tietää, päätyykö keskustelun sisältö esimerkiksi sosiaaliseen mediaan tai muualle julkisuuteen, jonne sitä ei ole tarkoitettu.”

Näin hallitsijat halutaan usein kuvata: pienten lasten seurassa, jotka ojentavat heille kukkia. Jenni Haukio ja Sauli Niinistö saapumassa presidentin kesävirka-asunnolle Kultarantaan kesäkuussa 2019. Kuva: Katri Makkonen/Tasavallan presidentin kanslia.

Ester, Alli ja Pentti – presidentin puolisoiden jatkumossa

Jenni Haukiolla on asemassaan presidentin puolisona kymmenen edeltäjää: Ester Ståhlberg, Signe Relander, Ellen Svinhufvud, Kaisa Kallio, Gerda Ryti, Alli Paasikivi, Sylvi Kekkonen, Tellervo Koivisto, Eeva Ahtisaari sekä joukon ainoana miehenä Pentti Arajärvi. Katsantokannasta riippuen puolisoiden määrä voi olla paljon tai vähän. Ryhmään voi halutessaan laskea myös keisarillisen Venäjän ja Ruotsin hallitsijoiden puolisot.

(Muistutuksena tässä välissä, että kirjoitin Alli Paasikiven (1879-1960) uudehkosta elämäkerrasta Alli Paasikivi — Eturivin taustavaikuttaja (2021) postauksen, jonka voi lukea täällä.)

Suomessa ollaan siis totuttu siihen, että presidentti on naimisissa ja että hänellä on puoliso ja lapsia. Ainoastaan 1940-luvulla tähän jatkumoon tuli lyhyt katkos. Suomen kuudennen presidentin Carl Gustaf Emil Mannerheimin (1867-1951) venäläissyntyinen puoliso Anastasia Mannerheim (o.s. Arapova, 1872-1936) oli jo kuollut ennen miehensä presidenttikautta. Presidentin puolisoa Anastasia Mannerheimista ei olisi kuitenkaan tullut missään olosuhteissa, sillä pariskunta oli eronnut virallisesti vuonna 1919. Mannerheim ei avioitunut enää uudelleen eikä hänellä siis ollut vaimoa lyhyen presidenttikautensa aikana 1944-1946.

Vaikka lehdistön yksilökeskeisestä käsittelytavasta ja ihailusta voisikin päätellä muuta, Haukio asettuu tähän presidenttien puolisoiden satavuotiseen jatkumoon varsin sujuvasti. Itse hän ei edeltäjistään juurikaan kerro, vaikka puolison rooliin on ehtinyt kertyä kaikkien jäljiltä erilaisia kerrostumia ja monet tavat ja käytänteet ovat perua aikaisemmilta sukupolvilta. Tärkeämpää on tietenkin keskittyä siihen, mitä itse on saanut aikaan.

Yksi edeltäjistä sentään mainitaan lyhyesti. Presidentti Tarja Halosen (s. 1943) puoliso Pentti Arajärvi (s. 1948) oli todennut Haukiolle Niinistön ensimmäisen kauden alkaessa, että mitään yleispäteviä ohjeita presidentin puolison rooliin ei voi antaa. ”Kukin rakentaa tehtäväkuvansa omaan harkintaansa pohjautuen”.

Arajärvi itse jatkoi omaa työuraansa ja hän myös väitteli puolisonsa virkakauden aikana – aivan kuten Haukiokin hänen jälkeensä. Pentti Arajärvi teki presidentin puolison sukupuolen hyvin näkyväksi: hänestä ei saanut maan äitiä tekemälläkään eikä osa suomalaista osannut suhtautua mieheen presidentin puolison roolissa. Arajärvi onkin toistaiseksi ainoa mies tehtävässä.

Sinun tähtesi täällä -kirjan eräänlaisena motivaattorina toimii Suomen ensimmäisen presidentin puolison, kirjailija Ester Ståhlbergin (ent. Hällström, o.s. Elfving, 1870-1950) tunnustus, jonka tämä oli tehnyt K. J. Ståhlbergin (1865-1952) virkakauden päätyttyä.

”Missä olen ollut? En tiedä – maailman jaloissa. Olen ollut poissa omasta itsestäni ja kotoisesta ympäristöstäni monen monta vuotta [–] kaikki on minusta perästäpäin kuin unennäköä enkä voi käsittää, että olen siinä kaikessa todella ollut mukana.”

Kirjalliset presidentin puolisot

Kirjalliset pyrkimykset ovat olleet leimallisia monelle presidentin puolisolle. Kirjallisuus on ollut tarpeeksi kiinnostava ja sivistynyt aihepiiri ja se on ollut myös turvallisen kaukana päivänpolitiikasta. Presidentin puolison odotetaan tukevan suomalaista kulttuuria ja puhuvan sen puolesta sekä kotimaassa että valtiovierailuilla.

Kirjallisuudesta kiinnostunut ja siitä kirjoittava Jenni Haukio ei siis ole lajissaan ainoa. Monet presidentin puolisot ovat itse asiassa olleet julkaisseita kirjailijoita. Esimerkiksi Ester Ståhlbergin omana aikanaan hyvin suosittu romaani Sunnuntai ilmestyi vuonna 1922. Kirja kertoo kasvattipojan kuolemasta, ja se perustuu kirjoittajansa omakohtaisiin kokemuksiin. Ståhlberg laati myös suomalaisvankiloiden ja vankien hyväntekijän Mathilda Wreden (1864-1928) elämäkerran vuonna 1938. Elämäkertaa pidetään yleisesti hänen pääteoksenaan.

Sylvi Kekkonen (1900-1974) puolestaan kirjoitti mietelauseita ja romaaneja. Esikoisteos Kiteitä ilmestyi vuonna 1949 ja pääteokseksi luonnehdittu Amalia vuonna 1958. Sylvi Kekkonen piti Tamminiemessä kirjallista salonkia, johon ottivat osaa monet sodan jälkeisen kirjallisuuden merkkihahmot ja nuoremmat lupaukset. Hän ystävystyi muun muassa runoilija Marja-Liisa Vartion (1924-1966) kanssa.

Ester Ståhlberg (vasemmalla) julkaisi sekä romaaneja että tietokirjallisuutta. Sylvi Kekkonen (oikealla) tunnetaan kirjailijana parhaiten aforismeistaan. Kuvat: Pietinen, 1931/UA Saarinen, 1956, Museovirasto.

Sauli Niinistö (vasemmalla) ja Jenni Haukio (keskellä) tutustumassa Sylvi Kekkosen kamariin Tamminiemen uudistuneen museon avajaisissa vuonna 2012. Kuva: Tasavallan presidentin kanslia.

Presidentin puolisoista Tellervo Koivisto (s. 1929) ja Eeva Ahtisaari (s. 1936) ovat kumpikin julkaisseet omat muistelmansa. Koivisto avautui lapsuutensa vaikeista koulukokemuksista ja aikuisikänsä masennuksesta teoksessa Päiväkirjan uudet sivut (1992). Hän on myös kirjoittanut Presidentinlinnasta tietoteoksen Linna: The Presidential Palace (1992) yhdessä historioitsija Yrjö Blomstedtin, taidehistorioitsija Riitta Nikulan ja taiteilija Sirkka Peisan kanssa.

Koivistoillehan Presidentinlinna oli heidän kotinsa, sillä edellinen virka-asunto Tamminiemi oli 1980-luvun alussa jäänyt väistyneen presidentin Urho Kekkosen (1900-1986) henkilökohtaiseen käyttöön. Kekkosen kuoleman jälkeen Tamminiemi avattiin vuonna 1987 museona, jona se toimii yhä edelleen.

Presidenttien uusi virka-asunto Mäntyniemi, josssa Haukio on asunut nyt pian kaksitoista vuotta, oli vasta suunnitteluasteella. Tamminiemen tavoin Helsingin Meilahdessa sijaitseva Mäntyniemi valmistui vuonna 1993. Siellä ovat asustaneet Koivistojen ohella myös Ahtisaaret sekä presidentti Halonen puolisonsa Pentti Arajärven kanssa.

Olen hiljattain lukenut Eeva Ahtisaaren muistelmat Siivet ja juuret (2002). Ahtisaarihan oli myös diplomaatinrouva, joka edusti miehensä, diplomaatti ja presidentti Martti Ahtisaaren (s. 1937) rinnalla Afrikan eri maissa sekä YK:n hallinnollisissa elimissä ennen Ahtisaaren presidenttikautta 1990-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Eeva Ahtisaari itse oli saanut opettajan koulutuksen ja hän toimi työuransa aikana muun muassa historianopettajana.

Haukion kirja eroaa muista muistelmateoksista siinä, että se on julkaistu kesken presidenttikauden. Kirjan varovainen ja kohtelias sävy selittynee osin varmasti sillä. Sauli Niinistön toinen kausi päättyy ensi vuoden alussa. Luvassa ovat Niinistön itsensä kirjoittamat muistelmat, joissa käytäneen läpi pitkän poliittisen uran kuviot valtionvarainministerin työstä ja eduskunnan puhemiehen tehtävästä aina kahteen presidenttikauteen asti.

Sauli Niinistö ja Jenni Haukio tekivät valtiovierailun Ruotsiin huhtikuussa 2022. Kuningatar Silvia (kolmas oikealta) on ollut Haukiolle esikuvallinen ihminen. Kuva: Matti Porre/Tasavallan presidentin kanslia.

”Kerro kerro kuvastin” – ulkoasu ja edustaminen

Pukeutumisella on edustustyössä iso merkitys. Presidenttien puolisoiden pukeutumista seurataan erityisellä mielenkiinnolla, koska näkyvä asema ja lukuisat edustustehtävät asettavat ulkoasulle paljon vaatimuksia. Miehet pääsevät tummissa puvuissaan ja frakeissaan vähemmällä, mutta naisten uskottavuus on monesti heidän pukeutumisensa varassa. Tämä koskee erityisesti keski-ikäisiä ja varttuneempia naisia, joiden ulkoasua ruoditaan julkisuudessa usein aika ikävään sävyyn. Nuorena ja hoikkana naisena Jenni Haukio on säästynyt tältä arvostelulta.

”Lippalakki, pipo ja aurinkolasit ovat jo vuosia olleet arkielämäni korvaamattomia varusteita.”

Puolisonsa ensimmäisen presidenttikauden käynnistyttyä Haukio sai luettavakseen pukeutumista koskevan muistion. Pukeutuessa tuli ottaa huomioon niin tilaisuuksien luonne kuin kellonaikakin. Pukeutuminen on ollut hänelle ”symbolinen teko ja sellaisenaan osa käyttäytymiskulttuuria, tilaisuuden teeman ja sen isäntien kunnioittamista”.

Haukiolla on omien sanojensa mukaan ollut pukeutumisessaan kolme periaatetta: protokollan määrittelemien pukukoodien noudattaminen, suomalaisen muotoilun suosiminen sekä ”henkilökohtaisessa tyylissäni pidättäytyminen”. Kolmatta kohtaa hän ei avaa sen kummemmin kuin toteamalla, että on ollut omalle tyylilleen aina uskollinen. Tähän tyyliin ovat kuuluneet ainakin vahvat värit, kotelomekot ja lyhyehköksi leikattu tukka.

Tehtävä tarkoitti joka tapauksessa uuden puvuston hankintaa keväällä 2012. Ensimmäinen valtiovierailu Ruotsiin tapahtui vain joitakin viikkoja virkaanastujaisten jälkeen. Edustustilaisuuksia varten tarvittiin erilaisia kävelypukuja sekä juhlavampia pitkähelmaisia asuja päivällisiä varten.

Haukio käsittelee kirjassa lyhyesti myös kunniamerkkejä. Edustuksellisessa pukeutumisessa täytyy ottaa huomioon kunniamerkkien käyttöön liittyvä etiketti, jossa on omat selkeät sääntönsä. Merkeille on nimittäin tarkoin määritellyt paikkansa asukokonaisuudessa. Niiden paino on syytä huomioda materiaalivalinnoissa ja miehustan mallissa, kun puku on vasta suunnitteluasteella.

Haukio on pukeutumisessaan suosinut suomalaista. Tässä mielessä hän on hyvin lähellä kuninkaallisia kanssakollegoitaan, jotka korostavat ulkoasussaan oman maansa perinteitä, vertauskuvia ja korkealaatuista designia. Asujen on tärkeää edustaa kotimaista suunnittelua ja usein niihin on sisällytetty suunnittelun alkuperästä kertovaa symboliikkaa. Yhteen Haukion ensimmäisistä juhlapuvuista oli esimerkiksi painettu Suomen maakuntien tunnuskukat. Samankaltaista botanistista viestintää ovat harrastaneet lukuisat kuninkaalliset morsiamet sekä kuningatar Elisabet II (1926-2022) omassa kruunajaispuvussaan.

Presidentin puolison pukeutumista on seurattu erityisen tiiviisti jokavuotisten Linnan juhlien osalta. Haukion iltaeleganssin takana ovat olleet muun muassa vuoden 2012 sinivalkoisesta puvusta vastannut Paola Suhonen (ks. kuva alempana) sekä Haukion luottosuunnittelija Sari Nordström.

Osa puvuista on ollut melko sovinnaisia juhla-asuja, joissa pitsit, paljetit ja silkit ovat luoneet mielikuvan tilaisuuden ja tilanteen arvokkuudesta. Pukuja on käytetty joskus uudelleen pienin muokkauksin, mikä ollut trendinä myös kuninkaallisissa piireissä (ks. kuvapari alla).

Haukio on myös kierrättänyt juhla-asujaan. Hän edusti samassa puvussa kahtena eri itsenäisyyspäivänä. Fuksianpunaiseen juhlapukuun tehtiin pieniä muutoksia. Kuva: Juhani Kandell/Tasavallan presidentin kanslia.

Haukion vuoden 2018 vaalea juhlapuku oli valmistettu yhteistyössä Aalto-yliopiston kanssa. Kuva: Juhani Kandell/Tasavallan presidentin kanslia.

Koivukuitua ja kieloja – Jenni Haukio ja Suomi-design

Haukio on osannut myös yllättää juhlapukeutumisellaan. Kiinnostavin Linnan juhlien puku on ollut vuoden 2018 vaalea juhla-asu. Futuristishenkisen asun biohajoava kangas oli kudottu koivusta valmistetusta loncell-kuidusta. Tulevaisuuden materiaali oli osa Aalto-yliopiston tutkimusprojektia. Puvun suunnittelivat yliopiston maisteriopiskelijat Emma Saarnio ja Helmi Liikanen.

Kenties kaunein kokonaisuus on silti ollut vuoden 2017 Linnan juhlien puku. Petroolinvihertävä löysälinjainen juhla-asu suunniteltiin Haukiolle, joka Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlallisuuksien aikaan oli tukevasti raskaana. Yksinkertaisen mutta modernin designin takana oli vuoden 2017 nuori suunnittelija, Aalto-yliopiston muodin maisteriopiskelija Heidi Karjalainen.

Hieman erikoisesti kokonaisuus oli asustettu elävillä kieloilla, joita oli aseteltu sekä käsivarren kukkakoristeeseen että Haukion kampaukseen. Kukat oli sitonut floristimestari Pirjo Koppi.

Koruina Haukio on käyttänyt usein Kalevala Korun tuotantoa. Hän sai käyttöönsä myös Kultaseppien Liitto ry:n Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi ideoiman korun, joka valmistettiin Luumäen jaloberylleistä ja Lemmenjoesta huuhdotusta kullasta. Korun suunnitteli muotoilija Heli Kauhanen ja sen valmisti kultaseppä Juha Loikkala. Tämän lähemmäs Suomessa tuskin päästään kruununjalokiviä ja monarkioiden perintökalleuksia.

Valtiovierailuiden yhteydessä on ollut tapana vaihtaa lahjoja, jotka ovat usein designesineitä kuten lasitaidetta tai koruja. Kirjasta selviää, että Ruotsin kuningatar Silvia, Norjan kuningatar Sonja ja Yhdysvaltojen ensimmäinen nainen Michelle Obama ovat saaneet Haukiolta lahjaksi kultaseppä Kirsti Doukasin suunnitteleman Naisen ääni -rintakorun. Hän käyttää korua usein itsekin.

Olisi ollut kiinnostavaa tietää, mitä muita designesineitä Niinistö ja Haukio ovat lahjoittaneet matkoillaan ja mitä he ovat vastavuoroisesti saaneet itse vierailuidensa isänniltä ja emänniltä. Lahjojen vaihto kuuluu diplomaattisten suhteiden ylläpitoon, mutta itse lahjoista tiedetään melko vähän.

Haukion vuoden 2012 Linnan juhlien puvun (vasemmalla) sinivalkoisessa printtikankaassa oli painettuna Suomen maakuntakukat. Vuonna 2017 hän sai käytettäväkseen suomalaisista materiaaleista tehdyn korun, jolla juhlistettiin satavuotiasta Suomea. Kuvat: Tasavallan presidentin kanslia.

Suomen presidentit ja heidän puolisonsa kuvattuna joulukuussa 2017. Linnan juhlien aikaan raskaana ollut Jenni Haukio (toinen oikealta) edusti Heidi Karjalaisen suunnittelemassa vihertävänpetroolin värisessä puvussa. Kuva: Juhani Kandell/Tasavallan presidentin kanslia.

Korona-aika muutti tilapäisesti myös Linnan juhlien pukuetikettiä. Jenni Haukion vuoden 2021 metallinhohtoisen asukokonaisuuden suunnittelijan nimeä ei kerrottu julkisuuteen. Kuva: Matti Porre/Tasavallan presidentin kanslia.

Kaukaisena tähtenä siellä

Jenni Haukion teos Sinun tähtesi täällä on samanaikaisesti sekä pidättyväiseen että melko paatokselliseen sävyyn kirjoitettu kirja, joka pönkittää presidentti-instituution ja muiden valtiollisten symbolien asemaa ja merkitystä. Politiikka, poliitikot ja puolueet on jätetty kokonaan kirjan ulkopuolelle. Henkilögalleria on muutoinkin yllättävän suppea. Kirjan sivuilla saavat näkyvästi edustaa lähinnä puoliso Sauli Niinistö sekä kotimaiset kirjailijat ja runoilijat, joita Haukio siteeraa puheissaan ja kirjoituksissaan.

Jenni Haukio ottaa asemansa vakavasti ja on selvästikin hyvin isänmaallinen ihminen. Teoksessa näitä hänen yleviä ja ja juhlallisia ajatuksiaan Suomesta ja suomalaisuudesta, kotiseuturakkaudesta, veteraaneista, lotista, Kalevalasta, kirjastoista, Vesa-Matti Loirista ja yhteisöllisyydestä on runsaasti. Kirjassa ollaan kuvitellun yhteisön eli kansakunnan ytimessä, mitä korostaa Haukion jatkuvasti käyttämä me-retoriikka. Kirjan yleissävy on kaikkia osapuolia kohtaan muutoinkin äärimmäisen kohtelias. On vaikea kuvitella, että kukaan loukkaantuisi kirjan sisällöstä (jos turkistarhaajia ei lasketa).

Kirja on kuin kaukainen tähti: kaunopuheinen mutta etäinen, kirkasotsainen mutta varautunut. Kirjaa lukiessa itselläni oli koko ajan tunne, että minua lukijana pidetään käsivarren mitan päässä ja että fasadi on yhtä huoliteltu kuin Haukion moitteettomasti kammattu tukka. Kaikkein henkilökohtaisimmillaan Haukio on puhuessaan kuolleesta koirastaan, bostoninterrieri-Lennusta (2011-2021), josta tuli hetkeksi myös kansainvälinen julkkis.

En todellakaan kaipaa paljastuksia makuuhuoneesta enkä ikävää juoruilua kanssaihmisistä, mutta ripaus inhimillistä ja arkisempaa lämpöä ja sydäntä saisi minut lukijana innostumaan. Samoin lämpenisin itseironialle ja kuivalle huumorille, jota esimerkiksi Tellervo Koivisto on harrastanut omissa muistelmissaan ja puheenvuoroissaan.

Luin Jenni Haukion kirjan kanssa rinnakkain eläköityneen museonjohtajan ja tietokirjailijan Tuula Karjalaisen (s. 1942) uutta muistelmateosta Taiteesta suoraan (2023), jossa Karjalainen vetää vasemmalla suoralla päin nuoruutensa seksististä ilmapiiriä ja uransa aikana kohtaamaa ammatillista vähättelyä. Ero näiden kahden kirjan välillä ei olisi voinut olla suurempi.

Sinun tähtesi täällä -teoksen paatoksellisesta äänensävystä voisi itse asiassa päätellä, että sen kirjoittaja on 90-vuotias maakunta-aktiivi eikä nelikymppinen moderni kaupunkilaisnainen. Haukiota voi luonnehtia syntymävanhaksi ihmiseksi, jonka katsantokanta ja suhde maailmaan on runotyttömäisen romanttinen. Luonnonrakkaudessaan ja ihanteellisuudessaan Jenni Haukio ja kanadalaisen kirjailijan L. M. Montgomeryn luoma runotyttö eli Uuden Kuun Emilia ovat kuin sukulaissieluja.

Tulevaisuuden historiantutkijoille kirja tarjoaa katsauksen instituutioon sen sisältäpäin. Muistelmiksi en näitä silti kutsuisi, vaan kyseessä on enemmänkin kokoelma tuokiokuvia, yleviä ajatuksia sekä fragmentaarista tietoa presidentti-instituution historiasta, erilaisista juhlatilaisuuksista ja valtiovierailuista.

Jotakin jää siis puuttumaan. Tunnustan, että kirjan luettuani en tiedä Jenni Haukiosta paljon enempää kuin ennen teokseen tarttumista.

Jenni Haukion kirjassa esiin nousee kiintymys eläimiä ja Suomen 1900-luvun sotaperinteitä kohtaan. Lotista hän puhuu teoksessaan erityisellä kunnioituksella. Kuvassa lottapukuun pukeutunut nainen koiranpennun kanssa. Kuva: Pekka Kyytinen, 1942, Museovirasto.

Näin Jenni Haukio haluaa tulla muistetuksi: sotaveteraaneja ja lottia kunnioittavana isänmaallisena ihmisenä. Kuva: Tasavallan presidentin kanslia.

Post scriptum. Teoksen varovainen sävy ei ole haitannut kirjan ostajia. Sinun tähtesi täällä on ollut jo nyt melkoinen myyntihitti. Suurella todennäköisyydellä se tulee olemaan tämän vuoden myydyin kirja.

Tiedoksi myös vielä, että teos on julkaistu äänikirjana ja sen lukee ääneen Jenni Haukio itse. Haukion taannoisen haastattelun Ylen Kulttuuriykkönen-ohjelmasarjassa voi puolestaan kuunnella täällä.

Lue lisää

Hentilä, Marjaliisa & Hentilä, Seppo. 2022. Tasavallan ensimmäiset: Presidenttipari Ester ja Kaarlo Juho Ståhlberg, 1919-1925. Helsinki: Siltala.

Kultaranta. 2014. Toim. Hannu Heikkilä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Korppi-Tommola, Aura. 2021. Alli Paasikivi: Eturivin taustavaikuttaja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Maan äitejä: Kirja Suomen tasavallan presidenttien puolisoista. 1962. Toim. Elsa Heporauta. Helsinki: WSOY.

Mattsson, Anne. 2000. Sylvi Kekkosen elämäkerta. Helsinki: Art House.

Presidentinlinna. 2017. Toim. Raimo Endén. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.